Suomalainen työväki kasvatti syötävää ja kukkia ahtaissakin oloissa. Työväen kasveihin voi tutustua esimerkiksi Amurin museokorttelissa Tampereella.
Kaupunkeihin ja tehdaspaikkakunnille työläisiksi 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa muuttaneiden ihmisten mahdollisuudet kasvien kasvattamiseen vaihtelivat käytettävissä olevan tilan mukaan. Sadankin asukkaan puutalokorttelit, kuten Amurin työväenasuinalue Tampereella, olivat hyvin ahtaita. Piha-alueet saunoja ja käymälöitä myöten olivat yhteiset.
– Amurin ensimmäinen asemakaava on vuodelta 1868, ja nykyinen museokortteli sijaitsee 1886 laajennetulla alueella, valottaa museolehtori Iita Ruissalo. Hän toimii oppaana kasvikierroksilla museokorttelissa.
– Asuinkorttelit jaettiin yleensä neljään tonttiin, joiden keskelle jäi asukkaiden yhteinen sisäpiha ja talousrakennuksia, kuten talli ja huussi. Jokaisella tontilla oli eri omistaja, joka otti perheelleen huoneiston ja vuokrasi loput huoneet muille työläisille, hän kuvailee.
Ulkokasveille löytyi tilaa lähinnä talonoville johtavien portaikkojen vieruspenkeistä ja ikkunanalustoilta, joihin istutettiin esimerkiksi tuoksuvaa ja saippuaksi sopivaa suopayrttiä. Ruoholahden villat Helsingissä olivat harvoja paikkoja, joissa työläisperheillä oli omat kasvipalstat kotipihalla.
Sisäkasvit alkoivat yleistyä 1800-luvun loppuvuosikymmeninä, kun säätyläisiltä alkoi siirtyä huonekasveja värittämään myös työläiskoteja. Vuokrahuone ikkunalautoineen oli työläisen ainoa oma tila asuinkorttelissa.
– Amurin museossa nähtävissä olevat sisäkasvit, kuten punaiset pelargonit ja rönsyliljat, ovat osittain vanhaa kantaa ja välittävät omalta osaltaan ajankuvaa, kertoo Iita Ruissalo.
Myös ulkokasveja, kuten monia vihanneksia, ilmaantui työväen istutuksiin tehtaanpatruunoiden puutarhojen esimerkin välityksellä. Vaikutteet levisivät tehtaiden omien lehtien ja myöhemmin Marttayhdistysten kautta. Tosin laajempaa puutarhanpitoa ja etenkin kukkapuutarhaa saatettiin aluksi vieroa herrasväen harrastuksena.
Muun muassa Helsingin kaupungin puutarhaneuvojana toiminut Elisabeth Koch avitti moninaisemman kasvilajiston leviämistä kaiken kansan puutarhoihin esimerkiksi siirtolapuutarhasuunnitelmillaan 1900-luvun alkuvuosikymmeninä.
Kansa kuitenkin tunsi kasveja jo ennen valistustyötä.
– Historiallisessa mielessä ehkä kiintoisinta työväen kasveihin liittyen ovat entisajan parannuskasvit, sillä niiden voima on ollut laajalti tunnettu, Iita Ruissalo nostaa esiin. – Amurin työläisalueella on asunut parantajia, jotka ovat todennäköisesti ohjeistaneet muita asukkaita siinä, miten tällaisia kasveja voidaan käyttää esimerkiksi hauteina, uutteina ja salvoina.
Monet pihojen rikkaruohoiksi mielletyistä kasveista ovatkin usein olleet tärkeitä rohto- ja koristekasveja. Amurissa esimerkkejä näistä ovat nokkonen ja keltamo.
Tehtaat perustivat toisinaan mailleen yhteisviljelmiä jo ennen siirtolapuutarhaliikkeen alkua. Työläisillä oli omat palstat, joilla oli asuinpihoja enemmän tilaa kasvattaa pääasiassa ruokakasveja.
Vuonna 1917 työväelle määritettiin kahdeksantuntinen työpäivä, minkä myötä vapaa-aika lisääntyi selvästi. Näihin aikoihin Tampereelle ja Helsinkiin perustettiin siirtolapuutarhoja, joiden kasvimailta työläiset saivat lisäruokaa ja enenevässä määrin myös kukkivaa silmäniloa. Siirtolapuutarhat tarjosivat työläislapsille kesänviettopaikan sekä terveellisen vastapainon ahtaalle arkiasumiselle.
Hieman myöhemmin 1900-luvulla työväen keskuudessa yleistynyt omakotitalotyyppinen asuminen laajensi kotipihojen hyöty- ja etenkin koristepuutarhoja.
Vaikka tavallisen kansan elämäntyyliä ja kulttuuria ei ole aikanaan juuri dokumentoitu, ehdittiin työväenpihoille tyypillisiä kasveja inventoida vielä 1970–80-luvuilla suurimpien kaupunkien työläisasuntoalueilla.
Työväen suosimia kasveja oli yleensä helppo siirtää puutarhasta toiseen jakotaimina. Pelargoninpistokkaat kestivät pidemmänkin muuttomatkan esimerkiksi kirjeessä ystävälle lähetettyinä. Valkonarsisseja (Narcissus poëticus) voitiin levittää sipuleina vaikkapa naapureiden kesken.
Siemen- ja kukkakauppoja ilmestyi 1800-luvun alusta lähtien ensin Helsinkiin, ja vuosisadan lopussa kauppoja alkoi olla Tampereellakin. 1900-luvun alkupuolella Tampereelle perustettiin yksityisiä kauppapuutarhoja, joiden tuottamia kausikukkia sekä vihanneksia myytiin paikallisissa kaupoissa ja toreilla. Kauppiaita kulki esimerkiksi kehäkukansiemeniä matkassaan. Luonnosta tuotiin kukkapenkkeihin kielon ja saniaisten kaltaisia kasvihienouksia.
Aluksi rajallinen viljelytila varattiin tietenkin ravintokasveille. Peruna oli työläiskasvimaiden peruskasvi niin pitkään, että kansanvalistus pyrki laajentamaan juuresten määrää, jottei esimerkiksi halla verottaisi yksipuolista satoa. Vaihtelevan värikkäiden kukkatilkkutäkkien osuus istutuksista kasvoi vuosikymmenten mittaan.
– Amurin museopihapiirin henkeen kuuluu olennaisesti se, ettei piha ole liian huoliteltu, Iita Ruissalo toteaa. – Kasvit saavat elää pitkälti omaa elämäänsä, mutta pihasta löytyy yksi erikoisuus, josta pidämme hyvää huolta. Nykyisen museokorttelin viimeinen asukas Lempi istutti portaidensa juureen pionin, joka kukkii iloksemme yhä joka kesä.
Amurin museopihamaata koristavat edelleen myös muut työväen kukkasuosikit, kuten saksankurjenmiekka, suopayrtti, akileija, särkynytsydän ja varjolilja. Yhteissaunan seinustalle on lisätty teemaa täydentävää perinnekasvia kultapalloa. Osaa näistä kasveista kasvatettiin
Suomessa jo kauan ennen 1800- ja 1900-lukujen vaihteen tehdastyöläisyyden ja kaupungistumisen aikaa. Myös kultapallon kaltaiset tuon ajan uutuuskasvit alkoivat näkyä pian työläisten kukkapenkeissä. Tuoksuvakukkaisia pihasyreeneitä suosittiin pensasaitakasveina.
Tällaiset kestävät ja ilman kartano- tai tehdaspuutarhojen hoitoresursseja menestyneet, nykyisin maatiaisiksi katsottavat lajit ovat kukkineet työläispihojen istutuksissa ympäri Suomen. Komean kokoiseksi kasvavaa ja kukkarunsasta harmaamalvikkia sekä maavarsillaan leviävää syysasteria on kutsuttu suorastaan joka pihan kukiksi.
Kirjoitan monipuolisesti kasvimaailmasta. Vuodenaikojen inspiroimat aiheet ovat peräisin niin puutarhastani saaristossa kuin vaikkapa kotimaan kasvikohteista sekä ulkomaisista puutarhatapahtumista. Biologitaustaisena freelancer-toimittajana on kiinnostavaa käsitellä esimerkiksi sitä, millaisilla tavoilla puutarhanhoitokin voi ylläpitää luontoyhteyttämme. Pidän paljon muun muassa niityistä, hyötykasveista, kasveihin liittyvästä perinnetiedosta, kukkapuista ja syysväreistä.
Oma PIHA on ihan tavallisen kotipuutarhurin paras kaveri. Aitoa ja inhimillistä Oma PIHAa tekevät näkemykselliset viherpeukalot rennolla otteella.
Lehden sivuilta löydät niin kotimaisia pihatarinoita, uusia unelmia kuin käytännönläheisiä ohjeitakin.
Ensimmäinen oma pihamaa herättää hykerryttäviä ja malttamattomiakin tunteita. Mielessä saattaa olla monta ideaa odottamassa toteuttamista. Kuitenkin jos kasvintuntemus on vielä lapsenkengissä, kannattaa ennen taimihankintoja ja istutustöihin ryhtymistä tutustua kasvien maailmaan.
Puutarha on helppohoitoisin, kun se täytetään kasveilla, jotka kasvavat rehevästi, peittävät maan ja tulevat samalla toimeen toistensa kanssa. Mitä tehdä, jos sattuu pitämään myös hennoista ja pienistä kasveista?
Valkoisen ystäviä on paljon. Valkoinen on puhdas, viaton ja valoa heijastava väri, joka ei muodosta riitasointua minkään muun kanssa. Jos ottaa istutusten suunnitteluun ohjenuoraksi taidemaalari Helene Schjerfbeckin tyylin, tulee jokaisessa kukkapenkissä olla siveltimenveto mustaa ja valkoista.
Nurmes tunnetaan ehkä parhaiten paikkana, joka on kaukana kaikesta. Pohjois-Karjalan avarat vaaramaisemat ympäröivät Pielisen pohjoiskärkeä. Jylhältä niemeltä keskeltä erämaata löytyy hieno empirepuukaupunki.
Omakotialueen pienehköstä pihasta on muodostunut suojaisa ja monipuolinen keidas, jossa vesi solisee, sukupolvien lapset leikkivät ja ystäviltä saadut kasvit kukoistavat.
Vanhastaan kukkapiha oli talon toisella puolella katveessa. Perunamaa oli tontin parhaalla paikalla auringossa. Sainiot tekivät luovan keikauksen, ja niin perunamaasta tuli kukkapuutarha. Honkien varjostamalle puolelle syntyi itämainen metsäpuutarha.
Pohjalaisella pihamaalla ideat jalostuvat hätkähdyttäviksi lopputuloksiksi. Hehtaarin tontilla riittää uuden suunnittelua ja rakentamista vielä vuosiksi.
Rehevää kukkaloistoa kuin missä tahansa Brittein saarilla – mutta keskellä Pohjanmerta sellaiseen ei odota törmäävänsä.
Karjalanruusu aloittaa ruusupuiston kukintanäytöksen, jota jatkuu talven kynnykselle saakka. Kai Ahmio seuraa näytöstä päivittäin. Välillä hän piipahtaa puistossa parikin kertaa päivässä.
Oma PIHA -lehden järjestämässä Suomen Paras Piha -kilpailun finaalissa oli mukana Mensosten piha Lemiltä. Piha on vasta muutaman vuoden ikäinen, mutta se tarjoaa lapsille mielenkiintoisen seikkailuympäristön.
