Talvihorros loppuu, kun kevätaurinko paistaa. Nyt otetaan pelargonit, verenpisarat ja sisällä talvehtineet mukulat esiin. Lisäksi tarvitaan multaa ja ruukkuja.
Pelargonit talvetetaan pimeässä tai valoisassa paikassa. Viileän, vain peruslämmön varassa olevan huoneen ikkuna on niille mieluinen talvisija. Mitä aurinkoisempi ikkuna, sitä enemmän vettä kasvi kaipaa. Valossa osa pelargoneista myös kukkii pitkin talvea.
Lämpötilakin vaikuttaa kastelun tarpeeseen. Hyvin viileässä huoneessa pelargonit tarvitsevat vähemmän kastelua kuin lämpimässä. Ne sietävät jopa lähelle nollaa putoavaa lämpötilaa, tosin eivät pitkään. Ihanteellinen lämpötila lienee 5–15 asteen välillä, mutta pelargoneissa on eroja. Helpoin talvetettava on yleensä vanha kotipelargonilajike, esimerkiksi ’Mårbacka’ (Pelargonium Zonale-Ryhmä).
Verenpisara sietää pelargonia paremmin viileää ja jopa pientä ja lyhytkestoista pakkasta. Etenkin luonnonlajin tapaiset, pienikukkaiset siroverenpisarat (Fuchsia magellanica) tuntuvat olevan sitkeitä. Verenpisara vaatii kastelua talvellakin yllättävän paljon – kuivahtaminen tappaa kasvin äkkiä.
Mukula- ja sipulikasvit, kuten daaliat (Dahlia) ja kellohyasintit (Galtonia), voidaan nostaa syksyllä mullasta ja antaa kuivahtaa, jonka jälkeen ne saavat viettää talven viileässä ja pimeässä. Ne voidaan talvettaa myös ruukuissaan, kunhan huolehditaan, että multa kuivuu lähes tyystin.
Kevään tullen aloitetaan kastelu ja lannoitus. Keväällä kasvit voidaan myös siirtää aiempaa suurempiin ruukkuihin. On hyvä muistaa, että pelargonit ovat kotoisin kuivahkoilta seuduilta eivätkä kaipaa jatkuvasti märkää multaa, päinvastoin. Pienen ruukun multatila kuivahtaa kasteluiden välillä parahiksi, kovin isosta ruukusta voi koitua haittaa. Lasittamaton saviruukku hengittää parhaiten, ja siinä pelargonit viihtyvät, paitsi jos on hurjan huonomuistinen kastelija. Silloin muoviruukun tai lasitetun ruukun turvin kasvi saattaakin sinnitellä hengissä.
Verenpisara kaipaa kosteutta eikä kestä kuivumista, silloin lehdet ja kukkanuput alkavat varista. Hyvä ratkaisu tähän ongelmaan on suuri ruukku, jonka multa pysyy kosteana pitkään, vaikka sitä ei jatkuvasti muistaisi kastella. Suurikokoinen ruukku on tarpeen silloinkin, kun kasvi on tuuhea, sillä painava ruukku pysyy pikkuruukkua paremmin pystyssä etenkin ulkona tuulessa. Verenpisara viihtyy mainiosti varjoisalla puolella taloa, jolloin kasteluntarve on vähäisempi.
Samat ohjeet pätevät huone-esikolle (Primula obconica), joka on ruukussa kasvatettava ja sisällä talvetettava esikko. Se on kaunis huonekasvi, joka vaatii kohtalaisen suurta ilmankosteutta tai ainakin varjoisaa kasvupaikkaa ja runsasta kastelua. Tuuli kuivattaa varjossakin olevaa kasvia yllättävän paljon, joten kaikkia ulkona kesää viettäviä ruukkuja täytyy muistaa kastella säännöllisesti.
Multa valitaan kasvin mieltymysten mukaan. Pelargonille ei laiteta vettä pidättävää turvetta, vaan hiekansekaista multaa. Kaktus- tai kylvömulta on sopivaa. Ihanteellista on, jos multaan vielä sekoitetaan kevytsoraa, joka pitää rakenteen ilmavana. Samanlainen multa sopii myös mukuloille ja sipuleille.
Verenpisaralle puolestaan annetaan runsaasti eloperäistä ainetta sisältävää multaa. Kaikille kasveille on tärkeää laittaa ruukun pohjalle kerros soraa tai ruukunsirpaleita.
Ruukuttamisen yhteydessä voidaan multaan sekoittaa lannoiterakeita tai -puikkoja, ellei lannoitetta anneta jatkossa kasteluveden mukana.
Keväisin kauppoihin ja taimistoihin saapuvat vastustamattomat, pienet pistokkaat. Ne on usein juurrutettu harsomaisen kankaan ympäröimiin turvepaakkuihin. Kangas kannattaa leikata pois, sillä juuret eivät välttämättä jaksa tunkeutua sen läpi. Pelargonit eivät kovin hyvin siedä märkää multapaakkua tyvellään, joten pelargonin pistokkaista on viisasta karistaa turve varovasti pois ja istuttaa taimi hellävaroen, juuria katkomatta, hiekkapitoiseen multaan.
Kosteutta rakastavat verenpisarat pitävät nestettä pidättävästä eloperäisestä kasvualustasta, joten niiltä ei tarvitse poistaa turvepaakkua. Sen sijaan taimen latvasta kannattaa nipsaista pätkä pois, sillä latvominen saa verenpisaran haarautumaan kauniin pensasmaiseksi (ellei taimesta haluta kasvattaa rungollista, jolloin kaikki sivuhaarat poistetaan). Koska verenpisara juurtuu helposti, laitetaan latvapala multaan juurtumaan. Se voidaan laittaa omaan ruukkuunsa, sillä pistokasta ei saa lannoittaa ennen kuin se on juurtunut. Tähän kuluu noin kuukausi. Juurtumisen huomaa siitä, että taimi alkaa kasvaa.
Talvehtineet kasvit on hyvä leikata keväällä, jolloin niistä kasvaa tuuheita. Eräät pelargonit, kuten vanha palsamipelargoni ”Dr Westerlunds blomma” sekä monet Mårbacka-tyypin pelargonit, kasvavat usein pitkiksi hujopeiksi, joissa on tuskin lainkaan sivuhaaroja. Nämä pelargonit tarvitsevat kipeästi leikkuuta, jotta ne haaroittuvat – ellei sitten haluta kasvattaa nimenomaan korkeita pelargoneja.
Jalo- ja enkelipelargoni (Pelargonium Domesticum-Ryhmä ja Enkeli-Ryhmä) leikataan syksyllä, muuten kukka-aiheet menetetään. Syksyinen leikkuu voi olla hyvä ajatus kaikkien talvetettavien pelargonien kohdalla, jolloin ne vievät vähemmän tilaa.
Pelargonistakin on helppo ottaa pistokkaita, oikeastaan lähes kaikki leikatut latvat kannattaa pistää ruukkuun. Yhteen ruukkuun voidaan laittaa monta pistokasta. Muista merkitä nimisäleellä, mitä lajia tai lajiketta missäkin ruukussa on.
Kesän tullen kun yöpakkasten aika on ohi, voidaan pelargonit kantaa ulos. Kotipelargonin esi-isä on peräisin varjoisemmilta paikoilta kuin monen villipelargonin. Lehtien pienestä koosta ja vaaleasta nukkaisuudesta näkee, että moni villilaji sietää paahdetta. Kotipelargonilla on suuret ja pehmeät lehdet, jotka voivat palaa auringossa. Erityisesti kirjava- ja kuviolehtiset kotipelargonit menevät liiassa valossa suorastaan rumiksi. Jos lehdissä on hieno ruskea kuvio, ei se enää erotu, kun lehdet ovat kärventyneet kirkkaanpunaisiksi. Puun varjossa voikin olla suurilehtisen pelargonin mieluisin paikka, joka jäljittelee näiden aluskasvien luontaisia kasvupaikkoja.
Kerrottukukkaiset pelargonilajikkeet kaipaavat sateensuojaa, muuten kukkiin kerääntyy pisaroita, jotka mädännyttävät kukinnot. Myös muhkeakukkaiset verenpisarat menevät rumiksi sateessa, vaikka verenpisara muuten nauttiikin runsaasta ilmankosteudesta.
Mitä aurinkoisempi ikkuna, sitä enemmän vettä
Pienilehtiset tuoksu- ja palsamipelargonit (Pelargonium × fragrans ja × graveolens) rakastavat valoa. Niiden tuoksu myös kehittyy voimakkaammaksi auringossa. Ne voidaan sijoittaa täyteen paahteeseen. Riippakasvuiset lajit ovat kauniita pöydän tai pylvään päällä, jos amppelille ei löydy paikkaa. Ruukkua kannattaa käännellä silloin tällöin, jotta kasvi kehittyy tasapainoisen muotoiseksi.
Jalopelargoni on vanhan ajan ruukkukasvi, joka virittyy kukkimaan viileän ja valoisan kauden aikana. Jos se talvetetaan liian lämpimässä paikassa tai pimeässä autotallissa, se ei se välttämättä ryhdy kukkimaan lainkaan. Entisajan sali, joka pidettiin talvella viileänä, oli ihanteellinen – tälle hienolle kasville täytyy yrittää luoda samanlaiset olosuhteet.
Suurilehtiset kotipelargonit saattavat tarvita kastelua kesällä joka päivä etenkin, jos on aurinkoista ja tuulista. Päivän lyhetessä kasvi vaatii kuitenkin jo vähemmän vettä. Pelargoni on helppo kastella kuoliaaksi. Mullan pitää kuivua kastelukertojen välillä.
Lannoitustakin kasvit kaipaavat. Sen voi hoitaa pitkävaikutteisilla puikoilla tai mullan sekaan ripotelluilla rakeilla, jos epäilee unohtavansa lannoittamisen muuten. Kasteluveden joukkoon voi silloin tällöin lorauttaa nestemäistä lannoitetta. Nokkosvesi on loistavaa ainetta: alkukesällä, kun teen nokkospiirasta, säästän nokkosten ryöppäysveden. Jäähtyneenä sitä voi sekoittaa kasteluveden joukkoon. Ainakin verenpisara tuntuu kehittävän ennennäkemättömän kukkasadon nokkosen voimin.
Kuivumaan päässyt multa kostutetaan pelkällä vedellä, odotetaan kasvin virkistymistä ja vasta sitten siirrytään lannoittamiseen.
Opiskelin puutarhasuunnittelijaksi ja maisema-arkkitehdiksi, mutta veri veti kirjoittamisen pariin. Asun enimmäkseen Korppoossa, jossa kunnostan vanhaa talonrötisköä ja sen lähes umpeenkasvanutta pihaa hitaasti, rauhassa, kiinnostuksella paikan menneisyyttä kohtaan. Harrastan verkkaista löytöretkeilyä ja kasvien keräilyä; hurahduksen kohteina ovat ainakin varjohiipat, narsissit, vuokot ja koiranhampaat. Vastapainoksi kaupungissa käydessäni olen parvekepuutarhuri. Lue Sailan juttuja
Oma PIHA on ihan tavallisen kotipuutarhurin paras kaveri. Aitoa ja inhimillistä Oma PIHAa tekevät näkemykselliset viherpeukalot rennolla otteella.
Lehden sivuilta löydät niin kotimaisia pihatarinoita, uusia unelmia kuin käytännönläheisiä ohjeitakin.
Joensuussa kevät ei ole niin pitkällä kuin etelä-Suomessa. Meillä on vielä vähän lunta, mutta kevättä kohti ollaan menossa. Varsinainen kevätkukkakausi alkanee parin viikon päästä. Ensimmäiset kevätkukat ovat ihan parasta! Kovasti jo haluttaisi mennä pihalle puutarhatöihin, mutta maa on vielä sen verran märkää, ettei haravointia voi vielä aloittaa. Tämä on keväisintä, mitä Pihakuiskaajan puutarha pystyy
Pelargonien pistokasaika on parhaimmillaan. Saatavilla on toinen toistaan houkuttelevampia pieniä pistokastaimia joiden avulla voit kätevästi kartuttaa rakasta pelargonikokoelmaa ja ehkä jopa paikata talven aikana tulleita menetyksiä. Erityisen houkuttelevia ja haluttuja ovat ruusunnuppupelargonit, tulppaanipelargonit, erilaiset kirjavalehtiset lajikkeet, sekä hennon vaaleanpunaiset ikiklassikot kuten ‘Mårbacka‘, ‘Gustav‘ ja ‘Prins Nikolaj‘. Koko talven 5-10 asteisessa yläkerrassa ikkunan edessä viettäneet viime
Vähän, tai paljonkin, mietityttää, kuinka kaikki puutarhan kasvit pärjäävät, kun tuli tällainen ikijäätalvi. Sen aika näyttää, mutta sisällä on onneksi ihan mukavat oltavat. Ruostekukka kukki kauniisti marraskuussa, kun kannoin sen sisään lähestyvän talven alta. Se kukki vielä joulunakin. Vasta viime viikolla leikkasin sen kuivat kukkavarret ja lehdet pois, vaikka kukat olivat vielä kuivuneinakin ihanan oranssinkeltaisia.
Alkukesän puunkukintakausien lomassa pilkottaa viehättävän ruusuorapihlajan (Crataegus x media ’Paul’s Scarlet’) kukinta, joka voi kestää kuukaudenkin verran. Pienehkön puun oksia läikittävän lämpimän ruusunpunaisen kukkarunsauden huomaa varsinkin I- ja II-vyöhykkeiden puutarhaseuduilla, joiden maaperä on harjumaisen hiekkaista. Kuivahkoissa ja paahteisissa oloissa viihtyvä ruusuorapihlaja kun on siellä jopa yleinen valinta puutarhan kukkapuuksi. Se varttuu ilman leikkaamista muodoltaan yleensä
Risteyttämällä saa elegantti japaninkurjenmiekkakin uusia sävyjä ja runsautta. Japanilaista kasviharrastajaa kiehtovat siemenkasvatuksessa yllätyksellisyys ja uuden luominen.
Milloin tänä keväänä kannattaa kylvää, istuttaa ja kitkeä puutarhassa? Haastattelussa kuun mukaan ajoittamisen perinnettä tallettanut Anne Pöyhönen.
Komeilta ja sopivan kesyttömiltä näyttävät amerikanpionit täydentävät alkukesän kukkaloistoa puutarhassa. Kukinnan jälkeen ne toimittavat vihreän pensaan virkaa. Syksyllä avautuvat suuret siemenkodat.
Kaikkein ihanimpia kevään kukista ovat maalis–huhtikuussa kukkivat pienet sipulikukat. Ne ovat kerrassaan jalokiviä puutarhassa. Kukkien värit loistavat tummaa maata vasten ja saavat sydämen tykyttämään. Koska aina tuntuu, että pihassa ei ole aikaisia kevätkukkia tarpeeksi, muista tänä vuonna kirjata ylös sopivat kasvupaikat ja istuta syksyllä lisää sipuleita ja mukuloita.
Karhunlaukka on Keski-Euroopan suosituimpia keväisiä villiyrttejä. Sen hienonmakuisia lehtiä poimitaan nykyisin Suomessakin yhä useammassa kotipuutarhassa.
Mehikasveista ja maksaruohoista saa hauskoja asetelmia. Rikkoutuneet ruukutkin pääsevät näin uuteen käyttöön.
