Kasvit

17.08.2026

Uskollista kasviseuraa

Jokaisella pihalla kasvaa ainakin yksi sellainen kasvilaji, joka on saapunut paikalle omasta aloitteestaan tai sattuman kaupalla ja joka ei ole sen koommin poistunut pihalta – ja josta on lopulta tullut omistajansa uskollinen ystävä.

Jaa artikkeli

• Kopioi linkki
• Lähetä sähköposti
• Jaa Facebookissa
• Share on X

• Teksti ja kuvat Pirkko Kahila

Siemenillä ja vain siemenillä leviävät kasvilajit ovat puutarhassa oma lukunsa. Monet ulkomaista alkuperää olevat, meillä koristekasveiksi luokitellut kasvit ovat viihtyviä ja monistuvat siemenien avulla nopeasti sopivissa kasvuoloissa. Sama pätee useisiin kotimaisiin kauniskukkaisiin luonnonkasveihin. Eräiden pihakasvien (liian) hyvään siemenlevintään kiinnitetään usein kovasti huomiota, asiaa päivitellään ja nämä kasvit saatetaan tuomita hieman yksioikoisesti rikkaruohoiksi. 

Suurempaa painoarvoa voisikin antaa näiden pihakasvien hyville puolille, kuten sopeutuvuudelle ja jokavuotiselle kukinnalle. Lisäksi siemenillä leviävät kasvit vaihtavat kasvupaikkaa, täyttävät aukkoja ja ilmestyvät kohtiin, joista niitä ei osata odottaa. Tämä kaikki on vain mielenkiintoista ja jännittävää. 

Siemenlevintä saadaan kuriin leikkaamalla kukkavarret ennen siementen kypsymistä. Toinen keino on kitkeä liiat siementaimet kompostiin. Luontokin tekee osansa. Vuosien mittaan pihan kasvuolot muuttuvat esimerkiksi puiden kasvaessa, ja aikaisemmin koko pihaa määrätietoisesti täyttänyt kasvi joutuukin nyt sinnittelemään pelkästään pihasoran laidalla. 

Ikuiset orvokit ja lemmikit 

Orvokit ovat puutarhan vaeltajia ja muodonmuuttajia. Yksittäisen orvokkikasvin elinkaari on lyhyt, enintään puolitoista kesää, mutta suku jatkuu siementaimien kautta. Muurahaiset kuljettavat siemeniä uusiin paikkoihin, ja tarhurikin kitkiessään ja myllätessään saa orvokinsiemenet hajaantumaan sinne ja tuonne. 

Jalostettujen orvokkilajikkeiden eli tarhaorvokkien (Viola Wittrockiana-Ryhmä) siemenjälkeläisten muuttumisleikki on kiinnostavaa seurattavaa vuosien mittaan. Onpa taimimyymälästä tai torilta hankittu orvokki alkujaan kuinka vahvanvärinen ja suurikukkainen tahansa, sen siemenistä kasvaa pienikukkaisempia ja vaaleamman värisiä orvokkeja. Kun siemenalkuisia orvokkisukupolvia on ollut ja mennyt hyvin monta, pihalle on hyvällä onnella vakiintunut hieno, oma orvokkikanta. Joskus voi vanhoilla pihoilla nähdä tarhaorvokkeja, jotka ovat saaneet alkunsa jopa vuosikymmeniä sitten. 

Minun pihalleni on asettunut orvokkikanta, jossa on pieniä, enimmäkseen tummansinisiä tai violetinsinisiä, toisinaan jopa ”mustia” kukkia. Vaihtelua tuovat kaksisävyiset ja keltaisin kuvioin koristellut kukat.  Aiemmin oli myös keskisinisiä ja keltaisia orvokkeja, mutta ne ovat sittemmin kadonneet. On hauska katsella, mitä orvokkirintamalla tapahtuu tänä vuonna ja taas ensi vuonna ja sen jälkeen. Orvokkeja ei tarvitse hoitaa muuten kuin leikkaamalla pitkiksi venähtäneet varret alas viisisenttisiksi, ja tämäkin tehdään lähinnä siistimissyistä. Pieni- ja haaleakukkaiset pelto-orvokit on selvintä kitkeä lähistöltä pois, koska niistä voi siirtyä laimentavaa rikkaruohon perimää kukkatarhan orvokkikaunottariin. 

Puistolemmikin, tuttavallisemmin lemmikin (Myosotis sylvatica) ihanansiniset ja herkät kukat sulostuttavat kevätkesäistä puutarhaa. Kukkapenkeissä ja tontin villialueilla lainehtiva lemmikkien meri on vastustamaton näky, josta kukaan kukkiin hurahtanut pihatarhuri ei halua jäädä paitsi. 

Lemmikkimeri ja samalla lemmikkien ikuinen läsnäolo järjestyvät pihalle helposti. Poimi tuttavan puutarhasta jokunen siemenvarsi ja heittele tontillesi. Tai siirrä jostakin muutama pikkutaimi. Siinä se, sait lemmikin pihaan. 

Lemmikkejä on onneksi helppo suitsia, jos alkaa tuntua, että ne täyttävät kukkapenkit ja jättävät toisia kasveja jalkoihinsa. Puistolemmikillä on kaksivuotinen elinkierto, joten voidaan vähentää maahan päätyvien siementen määrää tai talvehtimaan ryhtyviä lehtiruusukkeita tai tehdä molempia. Lemmikit kiskotaan pois siementen kypsymisvaiheessa – silloin ne ovat pitkävartisia ja usein härmäisiä. Isokin kasvi irtoaa maasta helposti, pienestä juuristosta ei ole vastusta. Osa siemenistä on jo pudonnut tai putoaa työn aikana, joten uusi sukupolvi on taattu. Syksyllä harvennetaan tiheät lehtikasvustot melko kovalla kädellä ja nykäistään muita kasveja ahdistelevat ruusukkeet pois. Esimerkiksi pionit eivät kaipaa hautovaa lemmikkikatetta tyvelleen. 

Aurinkoa asterikasveille

Useimmat asterikasvien heimoon (Asteraceae) kuuluvat kasvit haluavat kasvaa paistatellen auringonvalossa, ja siemenetkin itävät vain, jos niille on tarjolla paljasta multatilaa ja paljon valoa. 

Keltasauramo (Cota tinctoria, Anthemis tinctoria) on vanha heinä- ja laidunniittyjen kasvi, ”keltainen päivänkakkara”.  Heinänteon koneellistuminen hävitti keltasauramon heinäpelloilta jo aikoja sitten, mutta se on säilynyt harvakseltaan pientareilla ja joutomailla. Tavallisin se lienee nykyään kuitenkin puutarhoissa, sillä sauramo kukkii näyttävästi juhannuksesta loppukesään. Jos piha on aurinkoinen ja kuivamultainen, keltasauramo pysyy tontilla oikein hyvin ja voi levitä suurelle alalle. Yksittäinen kasvi elää kaksi tai kolme kesää, joskus pitempäänkin, ja siemenistä kasvaa jatkuvasti uusia taimia uusiin paikkoihin. Jos piha muuttuu varjoisammaksi puiden kasvaessa tai maa peittyy rehevään kasvillisuuteen, keltasauramo katoaa. 

Samanlaiset valovaatimukset ovat reunuspietaryrtillä (Tanacetum parthenium), jota kutsutaan myös reunuspäivänkakkaraksi. Se on Lounais-Aasiasta ja Balkanilta kotoisin oleva perenna, joka on puutarhaviljelyn myötä kotiutunut puoleen maailmaan, myös meille Suomeen. Vaikka reunuspietaryrttiä tai pääasiassa sen lajikkeita kasvatetaan kesäkukkina, se heittäytyy tilaisuuden tullen kestokukkaseksi ja alkaa kylväytyä. Kellanvihreälehtinen ’Aureum’-lajike eleli vuosikausia aurinkoisessa kukkapenkissäni. Kookkaiksi ehtineet, puisevavartiset yksilöt kuolivat yleensä talvisin, mutta maasta nousi uusia siementaimia vähintään samaan tahtiin. Kitkin enimpiä pois. Myöhemmin toiset kasvit alkoivat rehottaa samaisessa penkissä ja reunuspietaryrtti hävisi. Jos nyt raivaisin kasvustoa jälleen harvemmaksi, tämä vahvantuoksuinen, matala pietaryrtti ilmestyisi varmasti takaisin. 

Kaunokainen (Bellis perennis) poikkeaa edellisistä lajeista siinä, että se ei vaadi täydellistä aurinkopaikkaa menestyäkseen. Se pystyy myös pitämään puolensa naapurikasvien joukossa, jos nämä eivät ole kovin paljon korkeampia. Tämä pätee tosin vain kaunokaisen valkokukkaiseen luonnonkantaan, jalostetut lajikkeet ovat tarkempia kasvuoloistaan. 

Tontillamme ei ollut kaunokaisia alun perin. Vieressä oli naapurin hevosten jaloittelutarha, ja kun hevoset muuttivat sittemmin muualle, kaviouran reunaan ilmestyi muutama kaunokainen. Siirsin innoissani yhden taimen pihalle. Ja loppu on historiaa, kuten sanonta kuuluu, en pääse enää kaunokaisista eroon. Alkuvuosina jouduin kitkemään näitä tuhatkaunoja ämpärikaupalla pois vastaperustamistani kukkapenkeistä, joiden paljaaseen multaan kaunokaiset tietysti mielellään asettuivat ja kylväytyivät loputtomasti. Nyttemmin, kun tonttimme varjoisuus ja muu kasvillisuus rajoittavat kaunokaisten elämää ja leviämistä, on rauha maassa.

Harvinaiset salamuuttajat 

Mykeröneilikkaa kylvin 25 vuotta sitten eikä se ole sen koommin kadonnut pihalta, vaikka olemme kerran muuttaneetkin. Muuttokuormaan sitä ei otettu, vaan sepä matkusti toisten kasvien maapaakuissa.

Mykeröneilikka (Dianthus armeria) ei ole Suomessa tunnettu puutarhakukkana. Melko vaatimattoman näköisenä se jää vaille huomiota, kun valittavana on monia koreakukkaisia sukulaislajeja, kuten keto- ja harjaneilikka. Mykeröneilikassa on kuitenkin puolensa: se on varma ja kestävä, täyttää kukkapenkkien ja pihaniittyjen aukkopaikkoja ja tietenkin vaihtaa paikkaa joka vuosi. Liiat siementaimet on helppo nyppäistä pois vaikkapa kevään peruskitkentää tehdessä. 

Noin sentin levyiset, aniliininpunaiset ja valkopilkkuiset kukat avautuvat alle puolimetristen varsien päihin. Kukat ovat muutaman kappaleen ryhminä pikkuhaarojen päissä, mistä lienee saatu aihe mykeröön viittaavalle nimelle. Elinkierto on kaksivuotinen eli siemenistä kasvaa ensimmäisenä kesänä tummanvihreä, kapealehtinen ruusuke, joka talvehtii. Seuraavana kesänä tulevat varret kukkineen ja siemenineen. Siemenensä kypsyttänyt ja kylvänyt mykeröneilikka katoaa maailmasta. 

Mykeröneilikka on tavallinen luonnonkasvi lähes koko Euroopassa. Suomessa on vain muutama satunnainen kasvupaikka rannikoilla.

Samassa muuttokuormassa mykeröneilikan kanssa salamatkusti mäkiminttu. Mäkiminttu, virallisesti lehtomäkiminttu (Clinopodium vulgare, Satureja vulgaris) on kotimainen luonnonkasvi. Sitä kasvaa maan lounaisosassa ja toisaalla Uudeltamaalta Etelä-Savoon asti. Metsälaidunnus ja kaskeaminen loivat aikoinaan mieluisia kasvupaikkoja mäkimintulle, mutta kuulemma nykyiset viljely-ympäristöt eivät ole sille oikein mieleen. Jonkinlainen metsälaidunmeininki vallitsee ilmeisesti etupihallamme koivujen alla, sillä mäkiminttu viihtyy siellä hyvin, liiankin hyvin. 

Alun perin siementen hankintaan ja kylvöön innosti oletus, että mäkiminttu olisi hyvä kotimainen teeyrtti – minttu mikä minttu, oli ajatus. Totuus oli toisenlainen: mäkimintun lehdet eivät tuoksu juuri miltään tai ehkä laimeasti ryytimäisiltä. Liilanpunaiset huulikukat ovat kuitenkin kauniita, ja pallomaiset kukinnot jäävät kuivuttuaan törröttämään talveksi. Tiheä, matalahko kasvusto luontuu kuivalle, ketomaiselle paikalle sen näköisenä, kuin olisi kasvanut siinä aina. 

Ihana ja tunkeileva

Etelänkevätesikko (Primula elatior) kuuluu pihani suurmenestyjiin. Se kasvaa ja kukkii yhtä hienosti kuivassa ja kosteassa maassa, auringossa ja puolivarjossa. Se kypsyttää valtavasti siemeniä, jotka putoavat emokasvin lähelle ja päätyvät sitten ympäriinsä kitkemisen, haravoinnin ja maansiirtojen mukana. Toisin kuin muut tässä kirjoituksessa mainitut kasvilajit, jokainen etelänkevätesikko elää vuosikausia, ellei esimerkiksi päälle vyöryvä heinikko tukahduta sitä. 

Etelänkevätesikon vaaleankeltainen kukinta toukokuun alussa on niin ihastuttava ilmestys ja kevään kohokohta, etten luovu siitä koskaan, levitköön esikko kuinka paljon haluaa. Totta puhuen olen antanut esikontaimia läjäpäin niitä halunneille, vienyt kassikaupalla taimenvaihtajaisiin ja lopulta kitkenyt kompostiin. Nykyään leikkaan siemenvarret pois jo vihreinä, ja esikon leviäminen onkin selvästi vähentynyt.  Maan siemenpankissa riittää kuitenkin vanhoja talletuksia, niin että uusia esikontaimia ilmestyy vielä pitkään. 

Kasvit, Kasvuvyöhyke I, Kasvuvyöhyke II, Kasvuvyöhyke III, Kasvuvyöhyke IV, Kasvuvyöhyke V, Kasvuvyöhyke VI, Kasvuvyöhyke VII, Kasvuvyöhyke VIII, Luonnonkasvit, Perennat

Pirkko Kahila

Olen kiinnostunut jokaisesta pihan kasvista: mistä se on kotoisin ja kuinka päätynyt viljelyyn tai kuka on jalostanut sen, milloin, miten ja miksi. Jutuissani kerron kasvikokeiluistani, etenkin perennoista, sillä ajatuksella, että lukija innostuisi ja hyötyisi havainnoistani. Tykkään kirjoittaa myös kasvien ja ihmisten yhteisestä historiasta – onpa se historia sitten omalla takapihalla tai jossakin muussa maailmankolkassa.

Mainos – sisältö jatkuu alla

Tilaa lehtemme!

Oma PIHA on ihan tavallisen kotipuutarhurin paras kaveri. Aitoa ja inhimillistä Oma PIHAa tekevät näkemykselliset viherpeukalot rennolla otteella.

Lehden sivuilta löydät niin kotimaisia pihatarinoita, uusia unelmia kuin käytännönläheisiä ohjeitakin.

Tilaa Oma PIHA

Mainos päättyy