Akileijojen loputon kirjo

 Lehtoakileija (Aquilegia vulgaris) on viehättävä, lyhytikäinen perenna, jota viljeltiin jo 1600-luvulla. Elias Tillandz kasvatti tuolloin akileijoja Turun akatemian puutarhassa nimellä ”Rupuli Ruoho”. Akileijaa kasvatettiin lääkkeeksi iho- ja päärupiin, joskaan akileijan syömistä ei nykypäivänä suositella. Siemenet ja juuri ovat myrkyllisiä, vaikka joidenkin akileijalajien kukat syötäviä ovatkin. 

Melko lyhyttä elinkaartansa lehtoakileija kompensoi tuottamalla runsaasti siementaimia. Siksipä termi ”lyhytikäinen” ei oikeastaan kuvaa kasvia kovin hyvin, sillä vanhoilla pihoilla, joista rakennukset ovat jo lahonneet pois, sinnittelee hyvinkin lehtoakileijan lehtiruusukkeita ja jokunen kukkakin saattaa pilkistää sieltä täältä. Lehtoakileija on hentoudestaan huolimatta varsinainen selviytyjä.

Kiehtovaa vaihtelevuutta

Siementaimien kukkien väri saattaa poiketa emokasvista. Tavallisimmankin värinen eli tumman violetinsininen lehtoakileija voi sisältää sellaisia perintötekijöitä, että siemenistä kasvaa tavallisten sinikukkaisten lisäksi vaaleanpuna- tai valkokukkaisia taimia. Niillä on yleensä samanmuotoinen kukka kuin emokasvilla. Silloin tällöin kukassa voi näkyä kaksivärisyyttä tai vaikkapa vihreitä laikkuja. Koska lehtoakileijasta on aikojen saatossa valittu ja jalostettu lukuisia kukkamuotoja, voi muutamaa erityyppistä kukkaa puutarhaansa hankkimalla luoda kirjon erivärisiä ja -muotoisia kukkia: pallomaisia, pitkulaisia, pönäköitä kerrottuja ja jopa ylöspäin katsovia. 

Myös eri akileijalajit risteytyvät helposti keskenään, mikä tuo vielä lisää valikoimaa. Lehtoakileijan kukissa ei tavata kirkkaanpunaista eikä keltaista, mutta jaloakileijoista (A. × cultorum) näitä värejä löytyy. Esimerkiksi suosittujen pastellinsävyisten McKana-lajikkeiden perimässä on useita lajeja. Ensimmäiset harkitut risteytykset tehtiin muiden eurooppalaisten sekä pohjoisamerikkalaisten akileijalajien kesken.

 Spontaani risteytyminen voi olla raivostuttavaa, jos toivotaan tiettyä akileijan väriä ja kukkatyyppiä laajemmaksi kasvustoksi, mutta useimmiten se on ihastuttavaa. Koska siementaimi yleensä kukkii vasta toisena vuonna, täytyy lopputulosta hieman odotella. Jos akileija osoittautuu täysin väärän värikseksi kasvupaikalleen, ei auta kuin kaivaa se ylös. Siinä on riskinsä, sillä kookasta akileijaa ei niin vain poisteta: juurakko on paksu ja ulottuu syvälle. 

Siementaimien syntyminen estetään katkomalla kukkavarret pian kukinnan jälkeen. Tästä on sekin etu, että akileija tuottaa silloin uuden kukinnan. Kesän mittaan ränsistyneet tai härmääntyneet lehdetkin voidaan leikata, jolloin tilalle kasvaa uusi, tuoreenvihreä lehtiruusuke. Kirjavalehtiset lajikkeet, kuten ’Aureovariegata’ ja ’Leprechaun Gold’, ovat erityisen edukseen lehtiperennoina.

 Pitkiä kannuksia ja pallukkakukkia

Pitkäkannuksisista pohjoisamerikkalaisista lajeista, kuten kulta-akileija (A. chrysantha), kanadanakileija (A. canadensis) ja etenkin haukanakileija (A. longissima), on saatu risteyttämällä näyttäviä jaloakileijoja, joiden lennokkaan pitkät kannukset ja kirkkaat värit houkuttavat. Kotitekoisia jaloakileijoja syntyy spontaanisti, kun samaan puutarhaan istutetaan lehtoakileijan lisäksi jotakin näistä. Japaninakileijasta (A. flabellata) periytyvät ylöspäin kääntyneet kukat, mutta muuten sen kukanvärivalikoima on sama kuin lehtoakileijalla.

Akileijojen perimää on työlästä selvittää. Vanhimmista lajikkeista ei enää tiedetä, miten ne ovat syntyneet. Esimerkiksi suosittu ’Nora Barlow’, joka nimettiin Charles Darwinin lapsenlapsen mukaan eli aikaisintaan 1800-luvun lopulla, on ollut kuitenkin olemassa jo parisataa vuotta aiemmin 1600-luvulla. Yhtä vanha on ihastuttava viininpunainen ’Ruby Port’. Se, Barlow-lajikkeet ja suosittu ’Green Apples’ ovat täysin kannuksettomia ja tähtimäisesti kerrottuja. Näistä kukista käytetään joskus tieteellisen nimen muotoa Aquilegia vulgaris var. stellata, lehtoakileijan tähtimäinen muoto. 

Vanhoissa puutarhoissa esiintyy joskus voimakkaan röyhelöisesti kerrottuja lehtoakileijoja, joista käytetään nimitystä petticoat eli alushame. Kerrannaisuus lieneekin voimakkaimmin juuri lehtoakileijan ominaisuuksia. Jos akileijaristeymällä on kerrannaiset kukat, lehtoakileija kuuluu selvästi sen sukupuuhun. 

Kasvupaikka kohdilleen

Lehtoakileija viihtyy nimensä mukaisesti parhaiten lehtomaisessa, kosteutta pidättävässä, ravinteikkaassa mullassa valoisassa varjossa, mutta perinteinen lehtoakileija pärjää yllättävän hyvin myös kuivassa paikassa. Se sietää jopa suoraa paahdetta ja tiivistä savimaata, vaikka läpäisevä kasvualusta onkin vaatimus rehevälle kasvustolle ja paahteessa nuutuvat lehdet altistuvat härmän hyökkäykselle. Kasvupaikka ei saa olla toisaalta jatkuvasti märkäkään.

Mullan tulee olla neutraalia, ei erityisen hapanta mutta ei kalkkipitoistakaan. Samanlaisella kasvupaikalla viihtyvät jouluruusut (Helleborus) ja särkynytsydän (Lamprocapnos spectabilis) ovat akileijoille hyviä kumppaneita.

 Akileijat ovat myös erityisen kauniita kukkapenkissä pionien (Paeonia), ruusujen (Rosa), kurjenmiekkojen (Iris) ja laukkojen (Allium) näyttävien kukkien lomassa tuomassa istutukseen luonnonmukaisuutta. Toisaalta akileijan lehdet täydentävät varjopaikan saniais-kuunliljaistutusta (Hosta) viehättävällä tavalla. 

Perhoset ja pörriäiset viihtyvät akileijakasvustossa mettä keräämässä. Akileijat jäävät yleensä rauhaan jäniksiltä ja peuroilta, vaikka latvoja saatetaankin napsia. Erinomaisen talvenkestävä vanha lehtoakileija, samoin kuin perinnekasvi lapinakileija (Aquilegia ’Olympia’) sietävät jopa juuriston osittaista jäätymistä, jos kasvi unohtuu talveksi esimerkiksi rautapataan. Yleensä lehtoakileijan mainitaan menestyvän vyöhykkeelle VII saakka. Astiassa kasvava akileija vaatii toisaalta kasvukaudella runsasta kastelua ja varjoisaa kasvupaikkaa.

 Helppo idätys muovipussissa

 Akileijojen siemenet tarvitsevat useimmiten kylmäkäsittelyä itääkseen, tai ainakin kylmäkäsittely parantaa siementen itämistä, joka voi muuten olla hidasta. Helpoin keino on kylvää siemenet ulos kukkapenkkiin syksyllä ja odotella taimia seuraavana keväänä. Myös hyvin varhain keväällä avomaalle kylvetyt siemenet saavat kylmäkäsittelyn luonnossa. 

Erityiset lajikkeet halutaan usein idättää valvotusti esimerkiksi pussissa, jotta kasvuunlähdöstä voidaan olla varmoja. Pussi-idätys tapahtuu seuraavasti:

Vahvasta talouspaperista leikataan pala, joka mahtuu pieneen, suljettavaan pakastepussiin. Siemenet karistellaan paperin päälle niin, että ne eivät mielellään koske toisiaan. Toisissaan kiinni olevat siemenet homehtuvat herkästi, samoin mahdolliset siementen mukana tulleet roskat, jotka täytyy ensin huolellisesti poistaa. Paperi siirretään varovasti pussiin ja mukaan lisätään vettä esimerkiksi teelusikalla pitäen pussia vaakatasossa. Paperinpalan tulee kostua hieman. Pussiin niitataan siemenpussi etiketiksi, tai pussiin kirjoitetaan, mitä siemeniä se sisältää sekä päivämäärä.

Jos siemenet kaipaavat ensin lämmintä jaksoa (esimerkiksi jättiverbena, Verbena bonariensis), pussia pidetään viikon verran huoneenlämmössä, jonka jälkeen se siirretään jääkaappiin. Monet lajit, kuten akileijat, voidaan asettaa heti kylvämisen jälkeen jääkaappiin. Sopiva aika kylmäkäsittelyyn on yleensä 2–3 viikkoa.

Akileijan siemenet tarvitsevat valoa itämiseen, minkä vuoksi pussimenetelmä on niille täydellinen. Jääkaappivaiheen jälkeen pussit otetaan huoneenlämpöön valoisaan paikkaan, ei kuitenkaan suoraan auringonvaloon. Kun siemenet alkavat itää (jotkut voivat itää jo jääkaapissa), ne siirretään varovasti kevytrakenteiseen multaan.

Samalla tekniikalla voidaan kylvää kaikkea puista kesäkukkiin. Lajit, joiden itämistä täytyy odotella useita vuosia ja jotka tarvitsevat useita kylmiä jaksoja, on helpompi hallita pusseissa kuin pikku ruukuissa, joiden kastelu kesäkaudella mahdollisesti unohtuu, talvella saattaa hiiri tulla ja syödä siemenen tai taimilapusta häviää teksti vuosien saatossa. Pimeyttä kaipaavat siemenet laitetaan pussissaan suljettuun kirjekuoreen, lämpötilanvaihtelua tarvitsevat viedään esimerkiksi kuistille tai autotalliin. 

Julkaistu Oma PIHA -lehdessä 3/2019

Kasvit, Kasvuvyöhyke I, Kasvuvyöhyke II, Kasvuvyöhyke III, Kasvuvyöhyke IV, Kasvuvyöhyke V, Kasvuvyöhyke VI, Kasvuvyöhyke VII, Kasvuvyöhyke VIII, Perennat, Taimikasvatus

Saila Routio

Opiskelin puutarhasuunnittelijaksi ja maisema-arkkitehdiksi, mutta veri veti kirjoittamisen pariin. Asun enimmäkseen Korppoossa, jossa kunnostan vanhaa talonrötisköä ja sen lähes umpeenkasvanutta pihaa hitaasti, rauhassa, kiinnostuksella paikan menneisyyttä kohtaan. Harrastan verkkaista löytöretkeilyä ja kasvien keräilyä; hurahduksen kohteina ovat ainakin varjohiipat, narsissit, vuokot ja koiranhampaat. Vastapainoksi kaupungissa käydessäni olen parvekepuutarhuri.

Mainos – sisältö jatkuu alla

Pihakalenteri 2025

Uusi piha- ja puutarhavuosi kutsuu odotuksineen ja suunnitelmineen!

Pihakalenterin seurassa kunkin viikon, kuukauden ja vuodenajan asiantuntevat vinkit, olennaiset ohjeet ja ihanat kasvi-ideat kulkevat mukana.

224-sivuisessakalenterissa on runsaasti tilaa omille muistiinpanoille.

Tilaa nyt

Mainos päättyy