Rakas puutarhaystävä – kirjeitä puutarhasta
Tällaisella kirjepostilla on mainiot puolensa. Usein tämä vuosisatoja vanha ja sopivan verkkainen yhteydenpitokonsti peittoaa kevyesti nykyiset turhankin vinhasti sinkoilevat viestit. Paperissa on hyvää tekevää konkretiaa, ihan niin kuin puutarhassa.
Kun siristän pikkuisen silmiäni, tämäkin kirje näyttää oikeastaan kelpo kasvimaan pohjapiirrokselta. Teksti on jaettu sopiviksi kasvulohkoiksi, sivujen reunat kantattu viivasuoriksi. Merkit seuraavat toisiaan jämpteissä riveissä kuin tillin taimet. Välillä palstan kirjaimet on h a r v e n n e t t u säännöllisin välimatkoin. Siinä kasvaa varmaan porkkanaa.
On tällä postilla myös rajoitteensa. Vaikka kuinka siristelen, lisään rivejä ja sujautan ajatuksia niiden väliin, en pysty välittämään kaikkia tärkeitä puutarhailoja. Joihinkin seikkoihin kirje on vain… no, liian yksiulotteinen ja paperinmakuinen. Ei auta tekstin kanttaus, ei kirjainten harvennus. Kirjeestä puuttuu puutarhan tuoksu.

Tuoksut eivät ole kirjallisia tapauksia, niitä on kovin vaikea sanoittaa. Esimerkiksi sateen tuoksua kuvaava sana keksittiin vasta 1960-luvun puolivälissä. Tuolloin tähän sanaston ilmeiseen puutteeseen havahtui kaksi tutkijaa, jotka olivat laatimassa artikkelia arvostettuun brittiläiseen tiedelehteen. Miltä tuoksuu, kun sade lankeaa kuivaan maahan? Miten kuvata ilmassa leijuvien molekyylien ominaisuutta? Kuinka sanoittaa näkymätöntä aistimusta, joka on peräisin kostuneesta maaperästä ja kasvillisuudesta? Pohdintansa päätteeksi kaksikko päätyi antamaan sateen tuoksulle nimen petrichor. Uudissanan alkulähde pulppusi Kreikassa. Sanan alkuosa otettiin kreikan kielen kiveä tarkoittavasta pétrasta, loppuosa maan tarustosta (ihor on antiikin jumalten suonissa virtaavaa kultaista, kirkasta nestettä, joka vastannee suunnilleen meidän kuolevaisten verta). Vaikka tuoksutermi luiskahtaa hiukan kangerrellen suomalaisen tarhurin suusta, aion hihkaista sen tänä kesänä aina sopivan tilaisuuden tullen – siis jokaisen sateen jälkeen. Oi, mikä petrikor!

Puutarhassa on muutenkin virkistävää kulkea nenän ehdoilla. Kun annan tuoksujen johdattaa, yritän sulkea muut aistit ja keskittyä pelkästään nenäni havaintoihin. Talon nurkalla tuoksuu vahvasti kesäkuu. Kymmeniä vuosia vanhan pihasyreenin tertut nuokkuvat raukeina ja painavina. Aavistuksen raskas tuoksu käy melko nopeasti liian voimakkaaksi, joten pujahdan nenäni kanssa pensaan oksien alta. Seinänvierustan juhannusruusu on sekin puutarhan vanhoja asukkaita. Silkkiset terälehdet sivelevät kevyesti nenänpieltä ja poskia, tähän tuoksuun voisin hyvin upota loppupäiväksi. Nenä houkuttaa kuitenkin eteenpäin omenapuun alle. Illakon neliterälehtiset kukat kurkistelevat koiranputken pitsiverhon lomasta. Onko illakon tuoksussa häivähdys orvokkia? Tuoksupilvi sekoittuu ja sakenee. Varmaan ilmassa leijuu monenlaisia mineraaleja ja molekyylejä, mutta en kaipaa sen syvempää analyysiä. Tämän tuoksun tunnen ja tiedän. Tämä on kesäniitty.

Minun on toisinaan annettu hienovaraisesti ja ystävällisesti ymmärtää, että aivan kaikki ihmiset eivät jaksa innostua iiriksistä, lehtien kompostoinnista tai edes kylvöriveistä. Voi heitä, mitä kaikkea puutarhailoihin vihkiytymättömät menettävätkään! Sateen odotuksen jännityksen, ruusun istuttamisen riemun. Auringonsäteiden kimalluksen kastelukannusta virtaavassa vesiryöpyssä. Kesän ensimmäisen kultakuoriaisen. Ja kaikki ne ihanat ja kihelmöivät tuoksut, jotka liittyvät kasvuun ja vuodenkiertoon.
Siksi on aivan erityinen ilo kirjoittaa kirjeitä kaltaisellesi ystävälle. Sinä tiedät, mistä kaikesta puutarhailossa on kyse. Sinä tiedät, miltä sade ja syreenit tuoksuvat.
Puutarhaystäväsi
Tuovi

Tilaa lehtemme!
Oma PIHA on ihan tavallisen kotipuutarhurin paras kaveri. Aitoa ja inhimillistä Oma PIHAa tekevät näkemykselliset viherpeukalot rennolla otteella.
Lehden sivuilta löydät niin kotimaisia pihatarinoita, uusia unelmia kuin käytännönläheisiä ohjeitakin.