’Carmel Blue’ vielä ulkona pari viikkoa sitten.
Verenpisarat ovat valloittavia – etenkin sen jälkeen, kun olen saanut ne talvehtimaan menestyksekkäästi. Loppukeväällä vien kasvit sisätiloista ulos ja sitten saakin odotella niiden kukkia oikeastaan koko kesän. Kesällä on niin paljon muuta tekemistä ja kukkaa, joka vie huomion, ettei verenpisaroita tule ajatelleeksi. Mutta kun elokuu alkaa kääntyä syyskuun puolelle, alkaa verenpisaraosastolla tapahtua.
Vanha lajike, ehkäpä ’Mrs Popple’, elo–syyskuun taitteessa. Täynnä nuppuja!
Nuppuja kehittyy siitä alkaen versojen kärkiin koko ajan enemmän ja enemmän. Kohtahan kasvit täytyy nostaa sisään! Sama juttu joka vuosi.
Mitä tehdä? Kuinka verenpisarat saisi kukkimaan aiemmin? Keväinen lannoitus? Lisää valoa?
Kokemuksen kautta en uskalla sijoittaa näitä paahteeseen, sillä verenpisara nuutuu hyvin äkkiä, ellei saa runsaasti vettä auringossa. Varjon sijainti on sen suhteen paras. Olenkin pitänyt niitä talon pohjoispuolen kuistin rappusilla. Talveksikaan niitä ei voi nostaa aurinkoisille ikkunoille, tai saa olla joka päivä kastelukannun kahvan jatkeena.
Kokoelma eri verenpisaroideni kukkia: ylimpänä luonnonlaji siroverenpisara (Fuchsia magellanica), sen alla kaksi ’Mrs Popple’ -lajikkeeksi tulkitsemani kasvin kukkaa. Väritys on sama, mutta kokoa on jalostuksen myötä tullut rutkasti lisää. Oikealla näyttävän kookas ’Carmel Blue’.
Ehkäpä yritän nyt sellaista, että annan verenpisaroilleni talvikaudella merileväuutetta ja yritän puhua niille kauniisti aikaisen kukinnan puolesta. Keväällä kuulemma täytyisi latvoa eli katkoa tuoreiden versojen päät, se saa kasvin haarautumaan ja kehittämään kukkanuppuja pikemmin. Mielestäni kyllä tein näin viime keväänä, mutta vain kerran. Toistuvalla latvomisella voisi saada jotakin aikaan. Samalla on oivallinen hetki laittaa latvat pistokkaaksi; verenpisara juurtuu helposti. Keväällä annetaan myös kukintaan kannustavaa lannoitetta.
Raportoin sitten alkukesällä, kuinka kävi. Vinkkejä saa antaa.
