Vanhan viljelyspalstani vieressä oli pieni metsikkö, jossa puiden alla levittäytyi jättipalsamimeri. Ne viihtyivät paikalla erinomaisesti: vieressä virtasi joki (tai pikemminkin seisoi vetinen oja) ja puut antoivat varjoa.
En erityisesti pitänyt jättipalsamista. Se on hyvin vihreä, kyllä, ja lähemmin tarkasteltuna sen kannumaiset kukat ovat kauniit. Kasvin kokoon verrattuna kukinta oli kuitenkin pientä ja valjua. Jännittävä se kyllä oli. Loppukesästä alkoi pauke, kun kasvi poksautteli siemenkotiaan auki. Jättipalsami pyrki myös omalle viljelyspalstalleni, mutta pysyi kuitenkin aloillaan kun vetelin kasvia juurineen maasta. Onneksi se ei ollut vaikea tehtävä.
En siis ollut kauhean pahoillani, kun luin jättipalsamin joutuneen kiellettävien vieraskasvien listalle. Toisaalta, eihän se nyt niin hirveän pelottava ole. Muilta kasveilta se vie toki tilaa ja on lähtenyt leviämään luontoon varsin holtittomasti, mutta ihmiselle se ei ole vaarallinen ja kaiken lisäksi kasvi on syötävä (sen kun olisin aiemmin tiennyt!).
Sitten vierailin Claude Monet’n puutarhassa Normandian Givernyssä. Kuuluisaa lummelampea kierretään varjoisia polkuja pitkin, joiden laidoille on istutettu kukkia ja pensaita. Ja siellähän niitä oli, jättipalsameita! Sulassa sovussa muiden istutusten kanssa, tuoden kokonaisuuteen runsautta ja korkeuseroja, ja antaen palettiin vehreyttä ja sievää vaaleanpunaisuutta. Etenkin vanhan roosan väristen hortensioiden kanssa jättipalsamit olivat upea pari.
Himalajalta kotoisin oleva jättipalsami on tuotu Eurooppaan 1800-luvulla koristekasviksi, ja sellaisena se onkin omiaan. Kunhan sen vain muistaa pitää aloillaan ja oman puutarhan piirissä. Kuten Monet’n puutarhassa on tehty.
