Hyvät lukijat, oletteko sattuneet kuulemaan vapun tienoilla pihallanne kimeitä ”piu-piu-piu-piu-piu-piu-piu-piu-piu-piu” eli n. 10 piipityksen sarjoja, jotka tulevat linnunpöntön suunnalta tai jostakin puun oksistosta? Ne tuovat mieleen vanhan auton, jota yritetään käynnistää, mutta laiskasti pyörivä starttimoottori ei sytytä lainkaan. Ääntely kuuluu trooppisesta Afrikasta palanneelle käenpiialle. Vanhan uskomuksen mukaan piipityksen tarkoitus on ilmoittaa käen saapuvan pian, jonka takia piika valmistelee käelle pesäpaikan pöntöstä, jossa saattaa olla tiaisen tai kirjosiepon pesintä jo meneillään. Se viskoo pöntöstä ulos niin munat kuin mahdolliset poikasetkin. Käki saapuu noin viikkoa myöhemmin, mutta uskomuksesta huolimatta käenpiian etukäteistouhuilu ei liity millään tavalla käkeen. Omia tarpeitaan varten piika pöntön valtaa, ja heittää lopuksi vanhat pesätarpeetkin ulos, ennen kuin naaras pyöräyttää munat paljaalle pöntönpohjalle.
Vaikka käenpiika kuuluu tikkalintuihin, se ei ole lainkaan tikkamainen. Se ei pysty hakkaamaan itse edes pesäkoloa hennon nokkansa takia. Piika ei kiipeile rungoilla kuten tikat yleensä. Se istuu oksalla poikittain, mitä tikat eivät tee. Lintu voi myös vääntelehtiä käärmemäisesti ja sen poikaset jopa sihisevät. Syystä tai toisesta käenpiian kanta on vähentynyt romahdusmaisesti.
Varpushaukan näköinen käki ei omaa pesää tarvitse, koska se käy pyöräyttämässä munat muiden hoidettavaksi, useimmiten leppälinnun pesään. Muita sijaisvanhempia ovat mm. västäräkit, harmaa- ja kirjosiepot, pajulinnut ja peipot. Käki saattaa munia kevään ja alkukesän aikana jopa 20 munaa, yhden munan kuhunkin pesään ja vain sen lajin pesään, missä se on itsekin varttunut. Synnyttyään käenpoikanen työntää vaistomaisesti pesässä olevat munat ja muut poikaset reunan yli ja näin varmistaa oman tulevaisuutensa.
Käenkukunta lienee tunnetuimpia linnunääniä Suomessa. Asuimme ennen pienessä kylässä, missä kukuntaa oli tapana kuunnella erityisen tarkasti 7. toukokuuta. Päivämäärä liittyi erääseen vuosittaiseen merkkipäivään ja kukunnan pitkäaikaiseen seurantaan. Useimpina vuosina ensikukunta kuului juuri tuona päivänä. Ja ellei sitä kuulunut, kädet korvalehtien jatkeeksi levitettynä alkoi tuntua, että kyllä se siellä kaukana kukkuu……..
Lopuksi tuohon viimeiseen kuvaan kirjasiepponaaraasta pöntön päällä. Se joutui parittelukumppaninsa kanssa käenpiian poisajamaksi jo valitsemaltaan pöntöltä. Tarjolla ei enää ollut kuin puukiipijälle tarkoitettu pönttö, missä ei ole edes lentoaukkoa etuseinässä. Sepä ei kirjosieppoja haitannut, kun pöntön molemmin puolin oli kuitenkin pienenpienet raot, joista sopi juuri kulkemaan. Kuvassa emo on viemässä poikasilleen varsin maukkaan näköistä matoherkkua.
