Kun maas on hanki ja järvet jäässä, on tyydyttävä ihailemaan ikkunalla kukkivia kasveja. No, eihän täällä eteläisimmässä Suomessa ole tietoakaan hangista ja järvetkin ovat niin heikoissa jäissä, että tuskinpa edes innokkaat pilkkimiehet niille uskaltautuvat. Alkavalle viikolle on tosin luvattu pakkasta toistakymmentä astetta, muttei sentään lumisateita.
Itä-Afrikasta ja Madagaskarilta kotoisin oleva, maailman suosituimpiin ruukkukasveihin kuuluva tulilatva (Kalanchoe blossfeldiana-ryhmä) on mehikasvi, joka varastoi vettä mehevillä lehdillä ja varrellaan. Kasvi pitää valosta, mutta ei voimakkaasta paahteesta. Yli kuukaudenkin kukkiva tulilatva on laiskan kastelijan kasvi, joka sietää kuivuutta erittäin hyvin, mutta liiallisella kastelulla se on helppo tukahduttaa.
Etelä-Amerikasta lähtöisin olevia Hippeastrum-suvun lajeja eli ritarinkukkia kutsutaan amarylliksiksi, vaikka ne eivät olekaan amaryllis-suvun lajeja. Jouluksi hankittu amaryllis ei ole hoitoa tarvinnut. Kasvia voi kastella juuri sen verran, että multa pysyy niukasti kosteana. Komeaa kukintaa voi hidastaa pitämällä kasvia viileässä tilassa. Amaryllis toimii mainiosti myös leikkokukkana.
Paavalinkukan eli saintpaulian kantamuoto (Saintpaulia ionantha) on kotoisin Usambaravuorilta Itä-Afrikasta, nykyisestä Tansaniasta. Pihakalenterissa 2016/2017 kerrotun tarinan mukaan alueella siirtomaajohtajana toiminut, kasvitieteestä piittaamaton saksalainen paroni Walter von Saint Paul-Illaire samoili vuorilla ja laaksoissa löytääkseen jotakin kiinnostavaa lähetettävää kasvitieteilijäisälleen, joka odotti pojaltaankin innostusta kasveihin. Vuoristorinteiltä aluskasvillisuuden joukosta löytyneiden kasvien siemeniä paroni lähetti Saksaan vuonna 1892. Hän tuli sattumalta löytäneeksi kasvin, joka valloitti myöhemmin lähes kaikki kodit (nykyisin tuhansine jalostettuine lajikkeineen), vaikkei häntä kasvitiede kiinnostanutkaan.
