Istuta puutarhaan akileija, saatat saada pari eriväristä siementaimea. Istuta kolme erilaista akileijaa, saat loputtomasti uudenlaisia!

Akileijoja kerrakseen: kannuksellisia, kannuksettomia, yksinkertaisia, kerrottuja. Ylärivissä Barlow-tyypin tähtimäisiä kukkia, oikeassa reunassa kerrannaisia ns. petticoat-mallisia lehtoakileijoja, keskellä perinteisiä lehtoakileijoja. Lehtoakileijojen kokoero ’Red Hobbit’ -jaloakileijaan (vasemmalla) on huomattava.

 

Lehtoakileija (Aquilegia vulgaris) on viehättävä, lyhytikäinen perenna, jota viljeltiin jo 1600-luvulla. Elias Tillandz kasvatti tuolloin akileijoja Turun akatemian puutarhassa nimellä ”Rupuli Ruoho”. Akileijaa kasvatettiin lääkkeeksi iho- ja päärupiin, joskaan akileijan syömistä ei nykypäivänä suositella. Siemenet ja juuri ovat myrkyllisiä, vaikka joidenkin akileijalajien kukat syötäviä ovatkin. 

Melko lyhyttä elinkaartansa lehtoakileija kompensoi tuottamalla runsaasti siementaimia. Siksipä termi ”lyhytikäinen” ei oikeastaan kuvaa kasvia kovin hyvin, sillä vanhoilla pihoilla, joista rakennukset ovat jo lahonneet pois, sinnittelee hyvinkin lehtoakileijan lehtiruusukkeita ja jokunen kukkakin saattaa pilkistää sieltä täältä. Lehtoakileija on hentoudestaan huolimatta varsinainen selviytyjä.

Purppura on epätyypillinen väri lehtoakileijalle ja kukan kannuksetkin ovat pitkähköt, vaikka muoto muuten edustaa perinteistä lehtoakileijaa. Tämä on luultavasti ainakin parin akileijalajin risteymätaimi.

 

Kiehtovaa vaihtelevuutta

Siementaimien kukkien väri saattaa poiketa emokasvista. Tavallisimmankin värinen eli tumman violetinsininen lehtoakileija voi sisältää sellaisia perintötekijöitä, että siemenistä kasvaa tavallisten sinikukkaisten lisäksi vaaleanpuna- tai valkokukkaisia taimia. Niillä on yleensä samanmuotoinen kukka kuin emokasvilla. Silloin tällöin kukassa voi näkyä kaksivärisyyttä tai vaikkapa vihreitä laikkuja. Koska lehtoakileijasta on aikojen saatossa valittu ja jalostettu lukuisia kukkamuotoja, voi muutamaa erityyppistä kukkaa puutarhaansa hankkimalla luoda kirjon erivärisiä ja -muotoisia kukkia: pallomaisia, pitkulaisia, pönäköitä kerrottuja ja jopa ylöspäin katsovia. 

Myös eri akileijalajit risteytyvät helposti keskenään, mikä tuo vielä lisää valikoimaa. Lehtoakileijan kukissa ei tavata kirkkaanpunaista eikä keltaista, mutta jaloakileijoista (A. × cultorum) näitä värejä löytyy. Esimerkiksi suosittujen pastellinsävyisten McKana-lajikkeiden perimässä on useita lajeja. Ensimmäiset harkitut risteytykset tehtiin muiden eurooppalaisten sekä pohjoisamerikkalaisten akileijalajien kesken.

Tämä vaaleanpuna-valkoinen kukka on spontaani siementaimi, mutta tämäntyyppistä kaksivärisyyttä on jalostettu edelleen moniksi nimetyiksi lajikkeiksi.

 

Spontaani risteytyminen voi olla raivostuttavaa, jos toivotaan tiettyä akileijan väriä ja kukkatyyppiä laajemmaksi kasvustoksi, mutta useimmiten se on ihastuttavaa. Koska siementaimi yleensä kukkii vasta toisena vuonna, täytyy lopputulosta hieman odotella. Jos akileija osoittautuu täysin väärän värikseksi kasvupaikalleen, ei auta kuin kaivaa se ylös. Siinä on riskinsä, sillä kookasta akileijaa ei niin vain poisteta: juurakko on paksu ja ulottuu syvälle. 

Siementaimien syntyminen estetään katkomalla kukkavarret pian kukinnan jälkeen. Tästä on sekin etu, että akileija tuottaa silloin uuden kukinnan. Kesän mittaan ränsistyneet tai härmääntyneet lehdetkin voidaan leikata, jolloin tilalle kasvaa uusi, tuoreenvihreä lehtiruusuke. Kirjavalehtiset lajikkeet, kuten ’Aureovariegata’ ja ’Leprechaun Gold’, ovat erityisen edukseen lehtiperennoina.

Värien ääripäitä: lähes mustakukkainen akileija, puhtaanvalkoinen, alushamemallinen lehtoakileija sekä ’Green Apples’, jonka kerrotussa, tähtimäisessä kukassa on viehättävää viherrystä.

 

Pitkiä kannuksia ja pallukkakukkia

Pitkäkannuksisista pohjoisamerikkalaisista lajeista, kuten kulta-akileija (A. chrysantha), kanadanakileija (A. canadensis) ja etenkin haukanakileija (A. longissima), on saatu risteyttämällä näyttäviä jaloakileijoja, joiden lennokkaan pitkät kannukset ja kirkkaat värit houkuttavat. Kotitekoisia jaloakileijoja syntyy spontaanisti, kun samaan puutarhaan istutetaan lehtoakileijan lisäksi jotakin näistä. Japaninakileijasta (A. flabellata) periytyvät ylöspäin kääntyneet kukat, mutta muuten sen kukanvärivalikoima on sama kuin lehtoakileijalla.

Siementaimia, joita on alkanut nousta, kun paikkaan istutettiin ’Nora Barlow’ ja lähellä kasvaa vanhaa tummanviolettia lehtoakileijaa. Viininpunainen kukka keskellä on kuin lajike ’Ruby Port’.

 

Akileijojen perimää on työlästä selvittää. Vanhimmista lajikkeista ei enää tiedetä, miten ne ovat syntyneet. Esimerkiksi suosittu ’Nora Barlow’, joka nimettiin Charles Darwinin lapsenlapsen mukaan eli aikaisintaan 1800-luvun lopulla, on ollut kuitenkin olemassa jo parisataa vuotta aiemmin 1600-luvulla. Yhtä vanha on ihastuttava viininpunainen ’Ruby Port’. Se, Barlow-lajikkeet ja suosittu ’Green Apples’ ovat täysin kannuksettomia ja tähtimäisesti kerrottuja. Näistä kukista käytetään joskus tieteellisen nimen muotoa Aquilegia vulgaris var. stellata, lehtoakileijan tähtimäinen muoto. 

Vanhoissa puutarhoissa esiintyy joskus voimakkaan röyhelöisesti kerrottuja lehtoakileijoja, joista käytetään nimitystä petticoat eli alushame. Kerrannaisuus lieneekin voimakkaimmin juuri lehtoakileijan ominaisuuksia. Jos akileijaristeymällä on kerrannaiset kukat, lehtoakileija kuuluu selvästi sen sukupuuhun. 

Valkoinen, perinteisen mallinen lehtoakileija yhdessä alkukesällä kukkivan ’Early Emperor’ -laukan kanssa. Jos lähistöllä kasvaa muunvärisiä akileijoja, tulee siementaimista monenkirjavia. Joskus karsinta kannattaa, jotta saadaan pidettyä värimaailma esimerkiksi valkoisena.

 

Kasvupaikka kohdilleen

Lehtoakileija viihtyy nimensä mukaisesti parhaiten lehtomaisessa, kosteutta pidättävässä, ravinteikkaassa mullassa valoisassa varjossa, mutta perinteinen lehtoakileija pärjää yllättävän hyvin myös kuivassa paikassa. Se sietää jopa suoraa paahdetta ja tiivistä savimaata, vaikka läpäisevä kasvualusta onkin vaatimus rehevälle kasvustolle ja paahteessa nuutuvat lehdet altistuvat härmän hyökkäykselle. Kasvupaikka ei saa olla toisaalta jatkuvasti märkäkään.

Mullan tulee olla neutraalia, ei erityisen hapanta mutta ei kalkkipitoistakaan. Samanlaisella kasvupaikalla viihtyvät jouluruusut (Helleborus) ja särkynytsydän (Lamprocapnos spectabilis) ovat akileijoille hyviä kumppaneita.

Tummanpunakukkaisissa lajikkeissa, kuten suosittu ’Magpie’ eli ’William Guiness’, on luultavasti mukana sysiakileijaa (Aquilegia atrata), sillä se on akileijoista tummakukkaisin.

 

Akileijat ovat myös erityisen kauniita kukkapenkissä pionien (Paeonia), ruusujen (Rosa), kurjenmiekkojen (Iris) ja laukkojen (Allium) näyttävien kukkien lomassa tuomassa istutukseen luonnonmukaisuutta. Toisaalta akileijan lehdet täydentävät varjopaikan saniais-kuunliljaistutusta (Hosta) viehättävällä tavalla. 

Perhoset ja pörriäiset viihtyvät akileijakasvustossa mettä keräämässä. Akileijat jäävät yleensä rauhaan jäniksiltä ja peuroilta, vaikka latvoja saatetaankin napsia. Erinomaisen talvenkestävä vanha lehtoakileija, samoin kuin perinnekasvi lapinakileija (Aquilegia ’Olympia’) sietävät jopa juuriston osittaista jäätymistä, jos kasvi unohtuu talveksi esimerkiksi rautapataan. Yleensä lehtoakileijan mainitaan menestyvän vyöhykkeelle VII saakka. Astiassa kasvava akileija vaatii toisaalta kasvukaudella runsasta kastelua ja varjoisaa kasvupaikkaa.

 

Helppo idätys muovipussissa

Ihanteellinen istutushetki oli silloin, kun itu oli vasta lähtenyt kasvamaan. Sirkkalehtivaiheeseen ehtineet taimet täytyy yrittää irrottaa varovasti paperista juurta katkaisematta.

 

Akileijojen siemenet tarvitsevat useimmiten kylmäkäsittelyä itääkseen, tai ainakin kylmäkäsittely parantaa siementen itämistä, joka voi muuten olla hidasta. Helpoin keino on kylvää siemenet ulos kukkapenkkiin syksyllä ja odotella taimia seuraavana keväänä. Myös hyvin varhain keväällä avomaalle kylvetyt siemenet saavat kylmäkäsittelyn luonnossa. 

Erityiset lajikkeet halutaan usein idättää valvotusti esimerkiksi pussissa, jotta kasvuunlähdöstä voidaan olla varmoja. Pussi-idätys tapahtuu seuraavasti:

Vahvasta talouspaperista leikataan pala, joka mahtuu pieneen, suljettavaan pakastepussiin. Siemenet karistellaan paperin päälle niin, että ne eivät mielellään koske toisiaan. Toisissaan kiinni olevat siemenet homehtuvat herkästi, samoin mahdolliset siementen mukana tulleet roskat, jotka täytyy ensin huolellisesti poistaa. Paperi siirretään varovasti pussiin ja mukaan lisätään vettä esimerkiksi teelusikalla pitäen pussia vaakatasossa. Paperinpalan tulee kostua hieman. Pussiin niitataan siemenpussi etiketiksi, tai pussiin kirjoitetaan, mitä siemeniä se sisältää sekä päivämäärä.

Jos siemenet kaipaavat ensin lämmintä jaksoa (esimerkiksi jättiverbena, Verbena bonariensis), pussia pidetään viikon verran huoneenlämmössä, jonka jälkeen se siirretään jääkaappiin. Monet lajit, kuten akileijat, voidaan asettaa heti kylvämisen jälkeen jääkaappiin. Sopiva aika kylmäkäsittelyyn on yleensä 2–3 viikkoa.

Akileijan siemenet tarvitsevat valoa itämiseen, minkä vuoksi pussimenetelmä on niille täydellinen. Jääkaappivaiheen jälkeen pussit otetaan huoneenlämpöön valoisaan paikkaan, ei kuitenkaan suoraan auringonvaloon. Kun siemenet alkavat itää (jotkut voivat itää jo jääkaapissa), ne siirretään varovasti kevytrakenteiseen multaan.

Samalla tekniikalla voidaan kylvää kaikkea puista kesäkukkiin. Lajit, joiden itämistä täytyy odotella useita vuosia ja jotka tarvitsevat useita kylmiä jaksoja, on helpompi hallita pusseissa kuin pikku ruukuissa, joiden kastelu kesäkaudella mahdollisesti unohtuu, talvella saattaa hiiri tulla ja syödä siemenen tai taimilapusta häviää teksti vuosien saatossa. Pimeyttä kaipaavat siemenet laitetaan pussissaan suljettuun kirjekuoreen, lämpötilanvaihtelua tarvitsevat viedään esimerkiksi kuistille tai autotalliin. 

Lehtoakileijan violetista kukasta löytyy hauskoja vihreitä kohtia.

 

Julkaistu Oma PIHA -lehdessä 3/2019

Jaa artikkeli