Ruokaa alkaa häämöttää joka puolella, kun silmät ensin avautuvat aiheelle. Jopa kotipihan puista moni tarjoaa syötävää.
Syreeninkukat ovat syötäviä. Paras tähän tarkoitukseen on vanha, tuoksuva pihasyreeni (Syringa vulgaris).
Hedelmäpuut ovat siitä mukavia, että ainakin yksi mahtuu pienellekin pihalle. Parvekkeella voidaan kasvattaa kääpiökasvuisia lajikkeita, kunhan niille saadaan riittävän iso ruukku, jossa juuret talvehtivat jäätymättä.
Myöhäinen hedelmäpuulajike saadaan menemään vaikka kukkapenkin keskelle. Syksyllä voidaan kukkapenkissä yleensä jo käydä hedelmiä keräämässä, kuten myös kukkasipuleita istuttamassa tuhoamatta istutuksia. Hapankirsikka- tai kriikunapuuta ei kannata kukkapenkkiin istuttaa niiden muodostamien runsaiden juurivesojen vuoksi.
Hedelmäpuun alla on hieman varjoisaa, mutta yksi puu ei vielä sankkaa varjoa langeta. Hedelmäpuun alla voidaan hyvin viljellä kukkia, niin koristekasveja kuin syötäviä perennoja ja yksivuotisiakin. Jopa vanhaan omenatarhaan saadaan puiden alle hurmaava puutarha koristekasveineen. Valtaosa kasveista viihtyy puolivarjossa, joten valinnanvaraa riittää.
Kiinantoonapuu (Toona chinensis) sopii erikoisuuksien harrastajalle. Erikoista on sekin, että se sisältää paljon proteiinia ja maistuu lihaisalta.
Popsi popsi lehmusta
Vuorijalavan (Ulmus glabra) nuoret lehdet ovat herkullisia. Niitä syödään joko sellaisenaan salaatissa tai kypsennettynä keitoissa tai piiraissa. Nuoret siemenetkin, jotka kerätään vihreinä loppukeväällä, ovat hyvän makuisia, pähkinäisiä, vaikkakin pieniä.
Metsälehmus (Tilia cordata) on mitä maukkain salaattikasvi. Tuoreissa lehdissä on ihastuttava, makeanraikas aromi. Niiden avulla voidaan jopa saostaa keitto, sillä ne sisältävät limamaista ainetta.
Jos isosta puusta, kuten jalavasta tai lehmuksesta, halutaan kerätä lehtisatoa, puu kannattaa lehdestää eli leikata päärunko poikki noin 1,5 metrin korkeudelta, jolloin se haarautuu. Runkoon kasvavia versoja kerätään säännöllisesti, jolloin puu tuottaa jatkuvasti uutta tuoretta lehtisatoa. Vesottamistakin voi kokeilla. Silloin puu leikataan tyvestä poikki, jolloin kannosta kasvaa uusia vesoja, joista on helppo kerätä satoa.
Pähkinäpensas (Corylus avellana) on perinteisesti vesottu, sillä vanhat oksat eivät enää tuota kunnollista pähkinäsatoa ja pensas kasvaa turhan korkeaksikin sadonkorjuuta ajatellen.
Kiinantoonapuu (Toona sinensis) on eksoottisimmasta päästä syötäviä puita. Maku on lihaliemen tai grillimausteen tapainen. Toonapuu on suosittu vihannes Kaukoidässä, missä sitä viljellään. Meillä sitä voi kokeilla puutarhakasvina Etelä-Suomessa tuulensuojaisalla, aurinkoisella paikalla. Toonapuussa on harvinaisen paljon proteiinia vihannekseksi. Nuoret versot ovat erityisen maukkaita, mutta lehtiä voidaan käyttää koko kasvukauden. Tämäkin puu pysyy pensasmaisena, kun satoa korjataan säännöllisesti.
Marjaomenapensaan (Malus toringo var. sargentii) pienet marjat voidaan keittää hilloksi.
Pieniä ja vitamiinipitoisia
Pihlajilla (Sorbus), marjatuomipihlajilla (Amelanchier) ja tyrnillä (Hippophaë rhamnoides) on koristearvon lisäksi ruoka-arvoa. Marjat ovat pieniä, mutta niistä saadaan herkullisia hilloja ja mehuja. Pihlajanmarjakoi saattaa hakeutua omenoiden kimppuun niinä vuosina, jolloin pihlajanmarjoja on vähän. Omenoiden vioittumisen riski on kuitenkin heikko syy olla istuttamatta pihlajaa pihaan, sillä pihlaja on luonnossa niin yleinen, että pihlajanmarja-
koita on seudulla joka tapauksessa.
Koristeomenapuidenkin (Malus) hedelmät ovat syötäviä, vaikkakin pieniä. Niistä saadaan esimerkiksi hilloa: tummanpunamarjaisista puista syntyy mitä kaunein punainen hillo vaikkapa joululahjaksi. Koristekirsikat eivät tuota satoa.
Aronia (Aronia), josta on jalostettu useita suurimarjaisia lajikkeita, on yleinen aitakasvi. Jos halutaan marjasatoa, aronia kasvatetaan leikkaamattomana pensasrivinä eli aidanteena. Kaikkien aronioiden, myös koristearonian (Aronia × prunifolia), marjat ovat syötäviä.
Ruusukvitteni (Chaenomeles) muodostaa epämuotoisia hedelmiä, joiden hassun ulkonäön ei pidä antaa häiritä. Hedelmät ovat hyvin happamia tuoreina, niinpä ne keitetään hilloksi esimerkiksi omenan kanssa.
Kuusenkerkkäsiirappi tekeytymässä. Sitä voidaan tehdä keittämättä uuttamalla kerkkiä sokerissa aurinkoisella ikkunalla.
Syötävä metsäpuutarha
Metsäisen kangastontin omistaja on ihanteellisessa asemassa, sillä kasvualusta on todennäköisesti täydellinen mustikalle, puolukalle, karpalolle (kaikki Vaccinium-sukua) sekä variksen- ja mesimarjalle (Empetrum nigrum ja Rubus arcticus). Miksi turhaan yrittää saada ulkomailta tuotuja kasvilajeja viihtymään happamassa maassa, kun siihen on omasta takaa kasvit, joista vieläpä saa satoa! Kookkaammat pensasmustikat (Vaccinium corymbosum) voivat toimia jopa näkösuoja-aitana.
Kuusi, kataja ja mänty tuottavat kaikki syötävää jossakin muodossa. Erityisesti kuusi (Picea abies) on monikäyttöinen – sen kerkistä voidaan tehdä jopa herkullista jäätelöä! Männyn (Pinus sylvestris) vuosikasvaimia käytetään samaan tapaan.
Koivukin (Betula) on monipuolinen ravintopuu. Nuoria lehtiä syödään salaatissa ja kuivatuista lehdistä valmistetaan teetä, jolla on nestettä poistavia vaikutuksia. Oman tontin koivuista voidaan myös juoksuttaa mahlaa.
Kirkkaanpunainen kirsikka houkuttaa maistamaan! Kirsikkamehu ja -piiras ovat herkkua, jos marja suoraan puusta tuntuu happamalta.
Runkoherukoita ja aralianversoja
Herukkapensaita (Ribes) voidaan kasvattaa rungollisina minipuina. Taimeen jätetään yksi pystykasvuinen päävarsi ja muut versot leikataan kokonaan pois, samoin päävarren alaosasta lähtevät sivuhaarat. Runko täytyy tukea, jotta se ei kaadu latvuksen painosta ensi töikseen.
Pensaanakin kasvava herukka tai karviainen on kaunis lisä kukkapenkkiin, kunhan se kasvaa lähellä reunaa tai sen luo johtaa pieni laattapolku, jotta marjoja päästään keräämään.
Pirunkeppi eli piikkiaralia (Aralia elata) kasvattaa luonnostaan korkean varren, eikä moni arvaisi sitä syötäväksi. Se on kuitenkin läheistä sukua hertta-aralialle (Aralia cordata), joka on arvostettu herkkuvihannes itäisessä Aasiassa. Kumpikin aralia tekee voimakkaasti juurivesoja, mikä on hyvä ottaa huomioon omaa viljelystä suunniteltaessa.
Hertta-aralian kaikki osat ovat syötäviä, ja etenkin nuoret, alle puolimetriset kevätversot ovat maukkaita – niissä on sitruunaa ja fenkolia muistuttava raikas maku. Juurta voidaan käyttää palsternakan tapaan. Piikkiaraliasta syödään vain nuoret versot, ja ne ryöpätään ennen syömistä.
Apteekkarinruusun (Rosa ’Officinalis’) terälehdet maistuvat kukkaisteessä.
Kukkasatoa
Syreenin (Syringa) kukat ovat herkullisen sitruunanmakuisia. Niitä syödään sellaisenaan kakun tai jäätelöannoksen koristeena tai niistä tehdään mehua samalla tavalla kuin Louhisaaren juomaa mustaherukan lehdistä: vettä ja sokeria kiehautetaan ja kaadetaan syreeninkukkien päälle, mukana voi olla sitruunaviipaleitakin. Annetaan seistä vähintään yön yli, enintään kaksi päivää, sitten pullotetaan.
Ruusutkin (Rosa) ovat mainio ravinnonlähde. Kiulukat ovat vitamiinipitoisia ja niitä voidaan kuivattaa tai keittää hilloksi. Jos ruusun terälehtiä raaskii kerätä, niistä saadaan kaunista kukkasokeria, siirappia tai teetä. Kaikki itse myrkyttömästi kasvatetut ruusut sopivat syötäväksi, mutta apteekkarinruusu (Rosa Gallica-Ryhmä ’Officinalis’) on yksi aromikkaimmista ja myös kuivattuna parhaiten ruusuntuoksunsa säilyttävä. Kukkaistee tuo lohtua puutarhaikävään talvella.
Julkaistu Oma PIHA -lehdessä 5/2019
