Kasvihuone- ja avomaakurkku ovat todennäköisesti peräisin Afrikasta. Sieltä kurkku on kauan sitten siirtynyt Aasian puolelle, missä kurkun geneettinen kehitys on jatkunut. Viljellyn kurkun kantamuotoa esiintyy luonnossa Pohjois-Intiassa Himalajan vuoriston etelärinteillä. Kantamuodon (Cucumis sativus ssp. agrestis) hedelmät ovat pieniä ja jokseenkin karvaan makuisia. Kurkku on ollut ihmisravintona käytössä koko ihmiskunnan historian ajan.
Intiassa kurkku on ollut viljelykasvina jo 3000 vuoden ajan. Kurkku vietiin Kiinaan 100 eaa. Sitä ennen se oli jo levinnyt Välimeren maihin, Länsi-Aasiaan ja Egyptiin.
Vanhimmat tiedot kurkusta ovat peräisin Egyptistä. Theban kuolleiden kaupungissa kurkkua on kuvattu hautapiirroksissa, ja siellä se kantoi vielä nimeä ”schupi”. Kurkun ja muiden kurkkukasvien viljelystä todistavat myös temppelifreskot, joissa kurkku on kuvattu muiden uhrilahjojen joukossa. Noin vuonna 600 eaa. kurkku kulkeutui Kreikkaan ja tuli siellä nopeasti suosituksi. Plinius kertoo, että Ateenan lähellä sijainneen Mekonen kaupungin nimi muutettiin Sikyoniksi (kurkkukaupunki) suurten kurkkuviljelysten takia. Kurkku mainitaan myös raamatussa (neljäs Mooseksen kirja 11:5, Jesaja 1:8).
Roomalaisten käyttöön kurkku siirtyi kreikkalaisilta uudisasukkailta. Senaikainen kurkku oli kooltaan suurempi ja muodoltaan vähemmän symmetrinen kuin nykyiset kurkut. Varron (36 eaa.) ja Pliniuksen (80 jaa.) kirjoitusten mukaan kurkku viihtyi parhaiten kosteilla paikoilla ja oli sellaisissa oloissa vaivaton viljellä. Jo tällöin ylhäiset ihmiset viljelyttivät kurkkuja siirrettävissä astioissa, jotka saattoi kylmällä ilmalla siirtää lämpimiin sisätiloihin.
Euroopan pohjoisemmissa osissa kurkku tuli tunnetuksi kreikkalais-roomalaisen kulttuurin muotoutuessa. Ensimmäiset maininnat kurkusta löytyvät kuitenkin vasta 800-luvulla, jolloin kurkku tuli tunnetuksi senaikaisessa Galliassa (Ranskassa). Siltä ajalta tiedetään esimerkiksi, että Kaarle Suuri tuotti kurkkuja Ranskasta. Englannissa kurkku tuli vihanneksena tunnetuksi Edward III:n aikana 1300-luvun alussa. Tämän jälkeen kiinnostus kurkkuun haihtui pitkäaikaisten sotien takia. 1573 kurkku löysi uudelleen tiensä Englantiin. 1494 Kolumbus vei kurkun siemeniä Amerikkaan ja kylvi niitä Haitiin. Hollannissa kurkku nousi suosioon ja oli 1600-luvulla Amsterdamissa jo suosiossa muiden vihannesten rinnalla. Nykyisin niin kasvihuone- kuin avomaakurkkukin ovat suosittuja vihanneksia koko maailmassa.
Kurkku vaatii kasvaakseen korkeita lämpötiloja, minkä takia avomaalla viljely ei onnistu missä tahansa. Pohjois-Euroopassa kurkku viljelläänkin pääasiassa kasvihuoneessa. Kasvihuoneviljely alkoi 1900-luvun alussa Englannissa, mistä se levisi Hollantiin. Aluksi kurkkua viljeltiin lavoissa. Kasvihuoneviljely alkoi Loosduinenissa, mistä se levisi Westlandin ja de Kringin alueille.
Lavaviljelyssä tuotettiin paljon valkoista ja keltaista kurkkua. Vihreää kurkkua karsastettiin, koska sen katsottiin olevan kypsymätöntä. Sitä vastoin kasvihuoneissa viljeltiin käytännöllisesti katsoen vain vihreitä kurkkuja.
Kurkun hedelmä on marja
Kurkku on yksivuotinen yrttimäinen, erittäin kylmänarka kasvi. Se kuuluu Cucurbitaceae-heimoon, johon kuluu komeita köynnöstäviä kasveja. Kurkkukasvit ovat tavallisesti trooppisia tai subtrooppisia lajeja. Kurkun lisäksi muita kurkkukasveja ovat esimerkiksi meloni, kurpitsa ja kiwano. Viljelykasvina kurkku tuottaa vihanneshedelmiä tai – kasvitieteellisesti ilmaistuna – erivärisiä, erimuotoisia ja erikokoisia maltoisia marjoja. Hedelmät ovat tyypillisesti korjuukypsinä vihreitä ja ne värittyvät vähitellen kypsyessään valkoiseksi (harvoin) tai vaalean keltaiseksi tai oranssinkeltaiseksi.
Lajikekohtaisesti kurkun hedelmät eroavat toisistaan koon, muodon, värin ja uurteisuutensa osalta. Hedelmän koko ja uurteisuus vaihtelee paitsi lajikkeen mukaan, myös sen mukaan, missä vaiheessa kurkku kerätään. Varhaisessa kehitysvaiheessa kurkku voi olla hyvin uurteinen, jopa piikikäs. Korjuukelpoinen kurkku saa mielellään olla suhteellisen uurteinen, mutta ei piikikäs. Kovin sileä kurkku katsotaan herkästi ylikasvaneeksi. Viime vuosina Pohjois-Euroopassakin on alettu viljellä yhä enemmän 10–25 cm pituisia minikurkkuja. Maailmalta löytyy muunkin tyyppisiä kurkkuja, esimerkiksi valkoisia ja jopa keltaisia kurkkuja, mutta niillä ei ainakaan toistaiseksi ole merkitystä Suomen vihannesmarkkinoilla. Tosin Helsingin torilla 40- ja 50-luvulla myytiin ympäristökunnissa lavoissa viljeltyjä valkoisia kurkkuja.
Kurkut eivät enää ole karvaita
Kurkkulajikkeita on kukkimistavaltaan kolmenlaisia: vallitsevasti emikukalliset lajikkeet, sekä hede- että emikukkia tuottavat lajikkeet ja pelkästään emikukkia tuottavat lajikkeet. Viimeksi mainitut ovat olleet lähes yksinomaan käytössä kasvihuonekurkkulajikkeina 1970-luvulta lähtien. Tällaisia lajikkeita kutsutaan partenokarppisiksi. Partenokarppiset lajikkeet tuottavat hedelmiä ilman pölytystä ja hedelmöitystä, mistä johtuen tuotetut hedelmät ovat siemenettömiä. Ajoittain näihinkin lajikkeisiin kehittyy poikkeuksellisesti yksittäisiä hedekukkia. Jos emikukka pääsee pölyttymään hedekukkien siitepölyllä, muodostuu kehittyvään hedelmään siemeniä ja kurkusta tulee epämuotoinen ja sen takia myyntikelvoton. Kasvihuonekurkkulajikkeista käytännöllisesti kaikki lajikkeet ovat nykyisin partenokarppisia ja avomaakurkuistakin valtaosa.
Vielä 50 vuotta sitten kurkkukauppaa tehtäessä asiakas tavallisesti maistoi kurkusta pienen palan tyvipäästä todetakseen oliko kurkku karvas vai ei. Nykyisin käytössä olevat lajikkeet ovat karvasaineettomia. Karvasaineettomia kurkkulajikkeita on kahta tyyppiä; sellaisia, joissa karvasaineet eivät kulkeudu versostosta hedelmiin (esimerkiksi aikoinaan hyvin yleisesti viljelty Farbio DRS -lajike) ja sellaisia joissa koko kasvissa ei kehity karvasaineita. Nykyisin käytettävät lajikkeet ovat lähes poikkeuksetta kokonaan karvasaineettomia.
Lajikkeet valitaan viljelystrategian mukaan
Viljelijän kurkkulajikkeelle asettamat vaatimukset ovat paljolti riippuvaisia siitä, minkälaisissa oloissa ja minkälaisin menetelmin viljellään. Nykyisin eräs merkittävimpiä lajikevalinnan perusteita on lajikkeen härmänkestävyys. Suomessa kurkkua tuotetaan viljelyajan pituuden mukaan jaoteltuna kolmenlaisessa tuotannossa; ympärivuotinen, pitkä viljely (ns. perinteinen viljely) ja lyhyt viljely (kausiviljely). Ympärivuotista viljelyä harjoittavissa yrityksissä tuotanto on keskitalven ajan tekovalon varassa. Tämä vaikuttaa äkkiä katsoen energiaa tuhlaavalta menetelmältä, mutta tavoitteena on modernilla viljelytekniikalla päästä tuotettua yksikköä kohti pienempään energiankulutukseen kuin perinteisessä viljelyssä. Parhaissa tapauksissa näin on jo käynytkin ja viljelymenetelmiä kehitetään edelleen.
Talvituotannossa on erilaisia viljelystrategioita. On viljelmiä, joilla käytetään satoisia, vähemmän tolerantteja lajikkeita, kuten Armada (RZ) ja Confida (RZ). Näillä viljelmillä on elintärkeää pitää härmä kurissa tarkalla ilmastonsäädöllä ja tarvittaessa esimerkiksi rypsiöljyvalmisteilla tai härmäntorjuntaan hyväksytyillä aineilla ruiskuttamalla. On myös viljelmiä, joilla kurkku istutetaan 3-4 kertaa vuodessa ja kasvuston vaihtojen yhteydessä huone pidetään jonkin aikaa tyhjänä. Viljelytauon aikana huone puhdistetaan huolellisesti. Näillä viljelmillä tyypillisiä lajikkeita ovat esimerkiksi Rapides (DRS) ja Aviance (RZ). Talviviljelyssä on viime vuosina yleistynyt ns. väli-istutusmenetelmä. Väli-istutuksia käytettäessä kasvuston vaihdot toteutetaan niin, että vanhan kasvuston vielä ollessa huoneessa istutetaan uudet taimet, jolloin vähän aikaa kasvihuoneessa on samaan aikaan tuplamäärä kurkun taimia. Vanha kasvusto tuottaa viimeiset 3 viikon kurkut ennen kuin kasvusto raivataan. Siinä vaiheessa, kun vanha kasvusto raivataan, alkaa uusi kasvusto jo tuottaa satoa. Väli-istutusta käyttävät viljelijät suosivat mahdollisimman härmätolerantteja lajikkeita, kuten Annica (DRS) tai Eminentia (RZ).
Euroopassa kurkku tuotetaan pääasiassa kasvihuoneissa
Nykyään merkittäviä Eurooppalaisia kasvihuonekurkun tuottajamaita ovat Hollanti, Kreikka, Espanja ja Kanarian saaret, Ranska, Belgia, Italia ja Saksa. Tärkeimpiä avomaakurkun tuottajia ovat Italia, Ranska, Hollanti, Belgia Unkari, Romania Puola ja Saksa.
Suomessa kurkkua viljellään kasvihuoneissa yli 70 ha ja tästä alasta on ympärivuotisessa viljelyssä noin 15 ha. Kasvihuonekurkkua tuotetaan yhteensä noin 30 miljoonaa kiloa eli noin 6 kg asukasta kohti.
Avomaakurkkua viljellään kasvihuoneissa noin 8 hehtaarin alalla ja tuotantoa tältä alalta kertyy noin 0,7 miljoonaa kiloa.
Avomaakurkkua viljellään Suomessa avomaalla noin 320 ha alalla. Avomaakurkun satovaihtelu on huomattava vuodesta toiseen, johtuen sääolojen vaihtelusta ja kurkun kylmänarkuudesta. Tavallisena kesänä avomaakurkkutuotanto avomaalla on 10–13 miljoonaa kiloa. Valtaosa (9-10 miljoonaa kiloa/vuosi) avomaalla tuotetusta avomaakurkusta toimitetaan sopimustuotantona teollisuudelle raaka-aineeksi.
