Puutarhakasvien jalostusta ei vihanneskasveilla tehdä kotimaisin voimin, vaan lajiketarjonnassa on turvauduttava ulkomaiseen apuun. Maamme lyhyt kasvukausikaan ei suo juurikaan mahdollisuuksia kotimaiselle siementuotannolle. Myös moderni kasvinjalostus käyttää työssään kalliita jalostustekniikoita, joihin ei meillä tai ylipäätään Pohjoismaissa ole ollut mahdollisuuksia panostaa riittävästi.
Vihannessiemenkauppa, joka siis pitää sisällään sekä ns. tavallisen siemenen että luomusiemenkaupan, on myös markkinavolyymiltään suhteellisen vähäistä, joten ainoastaan kotimaisiin olosuhteisiin kohdennettua siementuotantoa ei ole kaupallisesti arvioitu kyllin kannattavaksi vaihtoehdoksi. Suurten monikansallisten yritysfuusioiden aikaa on eletty myös ulkomaisessa siemenkaupassa.
Maatiaiskantojen säilyttäminen ja lisäys on onnistunut lähinnä ainoastaan työhön vihkiytyneiden alan harrastajien ja jossain määrin erillishankkeiden avulla. Pohjoismaiden Geenipankki on ollut se yhteispohjoismainen veturi, joka rahoittaa osaltaan sekä hedelmä- että marjakasvien ja joidenkin vihannesten paikallis- ja maatiaiskantojen säilyttämistä. Kasveja, joista on tallella kotimaisia maatiaislajikkeita on vain muutamia. Esimerkkeinä mainittakoon humala, nauris, lanttu, ryvässipuli ja raparperi.
Lajikevalintaa vai sattumaa?
Ulkomaisia suuria siemenfirmoja on kiittäminen siitä, että valinnan varaa on runsain mitoin. Muun muassa porkkanajalosteita on tarjolla lähemmäs sata ja luomuporkkanan viljelyynkin suositeltavia lukuisa joukko. Se mitä runsas tarjonta ja lajikkeiden nopea vaihtuvuus on tuonut mukanaan, on tiedon puute lajikkeiden soveltuvuudesta oloihimme.
Luomusiemenen tarjonnassa tavalliseen nähden on eroa lähinnä siemenen tuottamisessa eli ketjun loppupäässä. Varsinaisesti jalostuksellisten tavoitteiden asettamisen kautta ei tähän mennessä ole ryhdytty jalostamaan luonnonmukaiseen viljelytekniikkaan soveltuvia lajikkeita kuin muutamassa eurooppalaisessa jalostuslaitoksessa. Tilanne on onneksemme vähitellen kuitenkin muuttumassa ja onkin lupa odotella myös tällä suunnalla kehitystä tulevina vuosina.
Kasvinjalostuksessa on F1-hybridijalostuksen yleistyttyä 1990-luvulla painunut taka-alalle avopölytteisten lajikkeiden hyödyntäminen. Kuitenkin monet tutkimukset ja käytännön kokemus ovat osoittaneet, että avopölytteiset lajikkeet ovat luomutuotannossa ja tavanomaisessa viljelyssäkin varteenotettava vaihtoehto. Koska luonnossa avopölytteisyys on yleistä, on se myös esimerkiksi porkkanalla lähempänä luonnollista lisääntymistapaa.
Tavoitteet F1-hybridijalostuksessa ovat usein kohdistuneet esimerkiksi porkkanan jalostamiseksi sellaiseksi, että se on ”helposti viljeltävä ja mahdollisimman pitkään varastossa säilyvä”. Kasvitauteja, tuholaisia ja kovaa mekaanista käsittelyä kestävä lajike on arvostettu korkealle. Porkkanan ulkonäköön on kiinnitetty suurimmat vaatimukset, koska se on markkinoinnin kannalta korvaamattoman tärkeä ominaisuus. Vähemmälle huomiolle on tässä suhteessa jäänyt porkkanalajikkeiden ravitsemuksellinen koostumus ja kuluttajalle niin tärkeä ”hyvä maku”.
SF-kokeet loppuivat v. 1991
Maatalouden tutkimuskeskus järjesti avomaan vihanneskasveilla ns. virallista lajikekoetoimintaa vuoteen 1991 asti. Kasvilajiketoimikunta piti yllä SF-listaa suositeltavista lajikkeista. Tuolloin ryhdyttiin kokeisiin tarjottavista lajikkeista perimään korkeampia testausmaksuja ja siemenliikkeet käytännössä lopettivat lajiketarjonnan ja siirtyivät koeviljelyttämään uutuuksiaan lähinnä yksityisillä tiloilla.
Teollisuus on pitänyt edelleen yllä omaa lajikekoetoimintaansa, mutta on luonnollisesti tiedottanut tuloksista lähinnä sopimuskumppaneilleen ja sopimusviljelijöilleen. K-ryhmän koetilalla Hauholla harjoitettiin myös 1980-90 luvuilla laajamittaista lajiketestausta, mutta kesällä 2000 tehtiin sielläkin viimeiset puutarhakasvikokeet.
EU:n myötä alkanut hanketoiminta on tuonut tullessaan puutarhapuolelle useita avomaan tuotantoa koskevia projekteja, joista mansikan lajikekokeet ovat ehkä olleet kaikkein kattavimmat. Allekirjoittanut on ollut vetämässä MTT:n Hämeen tutkimusasemalla hankepohjalle rakennettuja lajikekoetestauksia 1990-luvulla. Koekasveina ovat olleet kaalikasvit yleensä, porkkana ja salaatit. Lisäksi on toteutettu pienimuotoisempia kokeita erilaisilla erikoiskasveilla, kuten maissilla, pensaspavulla ja kesällä 2000 kesäkurpitsalla, jonka uutta tulemista odotellaan lähinnä hampurilaispikkelssien raaka-aineeksi.
Jalostuslaitosten fuusiot
Vihannesalalla jalostusliikkeet ovat keskittyneet niin, että Pohjoismaissa ei ole enää kuin muutama yritys Etelä-Ruotsissa ja Tanskassa. Näin ollen me Suomessa toimimme niillä ehdoilla, joita on asetettu suurimpien markkina-alueiden toimesta.
Tosin eräät vihanneskasvilajit, kuten juuri jo edellä mainittu porkkanakin ovat sikäli varsin sopeutuvia, että samaa lajiketta voidaan viljellä varsin erilaisissa olosuhteissa. Hyvänä esimerkkinä mm. lajikkeet Bolero ja Fontana, jotka ovat säilyttäneet nimensä kymmenen kärjessä listalla lähes maassa kuin maassa. Jalostuksella on siis saavutettu laaja-alaista viljelyvarmuutta, mutta ei välttämättä niitä ominaisuuksia, joita odottaisimme porkkanalta kuluttajina. Jalostus on kohdistunut määrällisiin ominaisuuksiin laadun kustannuksella. Porkkana on bulkkituote, jonka pitää kestää kovaakin mekaanista käsittelyä rikkoutumatta. Voidaan hyvällä syyllä sanoa, että porkkanan tulee olla ”kauhakuormaajan kestävä”.
Vanhemmat kuluttajat muistavat myös ajan, jolloin keräkaalit olivat löysähköjä ja keveitä. Vähän ”tossuja” niin kuin oli tapana sanoa, mutta niiden lehtien irroittelu sujui sormivaraisestikin hyvin. Nykyisin viljelyssä olevilla lajikkeillamme ei kyseistä ongelmaa enää ole, mutta kuluttajat saavatkin nyt ihmetellä sitä, miten koviksi varastokestävät jalosteet ovat muuttuneet. Salaattikaaleiksi viljellään eri lajikkeitta kuin käärylekaaliksi, johon esimerkiksi yleisimmästä talvikaalista Lennoxista ei valtavan kovan rakenteensa vuoksi ole.
Isokokoiset kaalit eivät myöskään sovi nykysuomalaisen keittiökuvioon, sillä kotitaloudet ovat pienempiä ja kaupasta lohkoina ostettavat kaalinpalat eivät ole houkuttelevia, kun ne usein ovat usein pinnaltaan valmiiksi jo jonkin verran ruskettuneita. Toisinaan ei voi kuin ihmetellä kasviskaupan laatu- ja kokolajitteluvaatimuksia. Monet tuotteet olisivat pienikokoisimpina jopa paremmin säilyviä ja viljelijä voisi huokaista helpotuksesta. Kylvösipulin viljely voisi nykytekniikalla onnistua hyvinkin, jos 40-50 mm kokovaatimuksesta tingittäisiin alaspäin. Kyssäkaali-lajikkeet voivat taas huoletta kasvaa laatuvaatimuksia suuremmiksi, mutta ne kauppa haluaa ”luonnollista kokoaan” pienempinä.
Siemen- ja taimikustannuksen osuus muuttuvista viljelykustannuksista on huomattava. Kaalikasveilla voidaan jopa karrikoiden laskea, että kaalin taimikustannuksen ollessa vanhassa rahassa noin 20 penniä tainta kohden, muodostaa se keräkaalilla, jota myydään 1,50 mk kilohintaan 1/7-osan lopputuotteen hinnasta.
Huonolaatuisen taimen tai heikon lajikkeen käytöstä aiheutuva kustannuserä kertautuu kasvukauden aikana monilla tavoin, kun näihin taimiin joudutaan käyttämään samat tuotantopanokset (lannoitus, kasvinsuojelu, haraus yms. ihmistyön lisäksi) kuin hyvälaatuisen taimen kasvattamiseen.
Kasvukausi ei riitä
Rovaniemen korkeudella kasvukauden pituus on maassamme noin 130 vuorokautta, kun se Pälkäneellä II-III vyöhykkeen raja-alueella on noin 175-180 vuorokautta. Parhailla alueilla Hollannissa kasvukausi on lähes 280 vuorokautta, jolloin toukotöiden aloittamisen suhteen ei liikuta samoilla riskirajoilla kuin meikäläisillä leveysasteilla.
Kasvukauden lyhyyttä ja lämpösumman niukkuutta kompensoivat maamme hyvät valo-olosuhteet kesä-heinäkuussa, mutta silti useilla kasvilajeilla ja parhailla Euroopassa viljellyillä lajikkeilla on suuria ongelmia sadon valmistumisen suhteen. Kasvukautemme ovat lisäksi vielä sangen erilaisia, joka entisestään lisää viljelyriskiä. Bartolo-talvikaali on Euroopassa Lennoxin rinnalla yleinen, mutta 150 vuorokauden kasvuaika rajoittaa viljelyä vain edullisimmille paikoille Etelä-Suomeen. Pohjois-Suomessa lajikevalikoima jää tätäkin suppeammaksi, varastoon voidaan ajatella viljeltäviksi Castello syyskaalia tai Etonia, joka valmistuu noin 115 vuorokaudessa. Pälkäneellä viljeltynä Castellosta, joka on Nickerson Zwaanin ”menestyskaali”, saadaan toukokuun 3. viikolla istuttaen valmista kerää elokuun toisella ja kolmannella viikolla 90-95 vuorokauden kuluttua istutuksesta.
Ranska on porkkananjalostuksen luvattu maa. Niinpä sieltä ovat lähtöisin meille niin tutut Nantes-tyyppiset lajikkeet, pyöreät karottiporkkanat ja monet muut erikoisuudetkin. Runsaasta ranskalaisten lajikkeiden valikoimasta löytyy eurooppalaisen tavan mukaan hyvin suurikokoisia lajikkeita, joista monet eivät meillä ehdi kasvunsa loppuun asti. Sen sijaan porkkanoiden kukkiminen ei juurikaan ole enää ollut ongelmana, jos verrataan varhaisempiin hybridi- ja avopölytteisiin lajikkeisiin. Avopölytteisiä ei enää siemenluettelosta montaakaan löydy. Narbonne-lajike lienee edelleen useimpien liikkeiden toimituslistoilla, mutta monta vanhaa ja käyttökelpoista lajiketta on myös pudonnut pelistä pois ja ollut opeteltava uusien lajikkeiden viljely kantapään kautta.
Kasvukauden lyhyyden lisäksi on nopeakasvuisilla ja lämpöä vaativilla, pakkasen aroilla kasveilla runsaasti ongelmia. Maissit, avomaan tomaatit ja kurkut, pensaspavut, kesäkurpitsat ym. näyttävät hinnastoissa houkuttelevilta, mutta esimerkiksi pölyttymisen kanssa voi olla vaikeuksia.
Tautiongelmat erilaisia
Usein saamme lukea siemenhinnastoja selatessamme varsin seikkaperäisiäkin selostuksia lajikkeiden kasvitautiresistenttiydestä. Esimerkiksi porkkanan Alternaria-taudinkestävyys ja keräsalaatin lehtihomeen sieto ovat tärkeitä myyntivaltteja meitä eteläisimmillä alueilla, mutta täällä edellinen ei ole ykkösongelma ja keräsalaatillakin jylläävät kosteassa ilmastossamme erityisesti bakteerimädät.
Lisäriskejä salaatinviljelylle aiheuttaa Suomen erilainen torjunta-ainepolitiikka. Meillä ei jenkkisalaatilla käytetä kemiallista torjuntaa, joten ongelmista on selvittävä eri tavalla kuin niissä EU-maissa, joissa salaatteja jalostetaan.
