Aarno Kasvi poimii puutarhamessujen juurakko- ja sipulitarjonnasta parhaita paloja kotipihalle.
Etenkin monivuotisten kasvien juurakoita kannattaa ostaa näyttelyosastoilta, jos hinta on sopiva. Kookas juurakko antaa nopeammin hyvän kukinnan kuin hidas siemenkasvattelu. Pionit, soihtuliljat, marskinliljat, pikarililjat, sinisarjat ja inkaliljat ovat kaikki monivuotisia, jos ei tee mitään perennakasvattajan perusvirhettä heti alkuun.
Soihtulilja (Kniphofia) tulee Etelä-Afrikasta ja on hieman kranttu kasvupaikan suhteen, mutta ei mahdoton. Korotettu kasvupaikka on helppo toteuttaa luonnon- tai betonikivillä. Kohopenkki on paras vaihtoehto arkojen kasvien paikaksi. Se kuivuu ja lämpenee nopeasti keväällä, eikä multa jäädy pahasti edes lumettomana talvena.
Soihtulilja istutetaan heti hankkimisen jälkeen isohkoon ruukkuun läpäisevään multaan. Irtonaiset juuret siivotaan ensin pois. Koska kasvi kehittää uusia hiusjuuria vanhoihin juuriin, ei juurakkoa pidä ruveta repimään hajalle, vaan se asetetaan ruukkuun varovasti ja täytetään mullalla sivut. Verson vihreä pää saa näkyä mullasta. Kyseessä on kasvuunlähdön varmistaminen.
Lopulliselle paikalle ulos siirrettäessä saa taimen juurenkaula kuitenkin jäädä maanpintaa syvemmälle vähintään kymmenen sentin verran. Kuoppaa ei heti täytetä kokonaan, vaan vihreä tyvi jätetään edelleen näkyville, sillä auringon lämpösäteily virittää taimen nopeaan kasvuun ja juurtumiseen. Soihtuliljaa kastellaan vain, jos multa on selvästi kuivaa. Liika vesi aiheuttaa lahoamista ja sienitauteja vanhojen juurien murtohaavoissa, joita ei voi aina välttää.
Kun saat soihtuliljan kukkimaan ja talvehtimaan, voit ehkä ylpeillä medenimijälinnun vierailulla, jos sellainen eksyy Suomeen. Kotimaassaan soihtuliljaa pölyttävät linnut. Olen nähnyt tiaisten nappaavan hyönteisiä suoraan soihtuliljan porkkananvärisistä kukista.
Juuret voi myös kaivaa syksyisin ylös ja siirtää kellariin, mutta se teettää lisätyötä eikä kaikilla ole maakellaria tai vastaavaa tontillaan.
Tavallista kieloa vankempaa hyötökieloa (Convallaria) on näkynyt myynnissä kevätnäyttelyissä. Se kasvattaa kolme lehteä, jotka ovat pyöreämpiä päistään kuin kotimainen kielo. Koska kieloa on kauppaviljelty ja hyödetty vuosikymmeniä Euroopassa, on monilla taimistoilla omia, nimettyjä kielokantoja.
Kieloa lisätään juurista, jolloin kaikki samaa kantaa olevat taimet ovat samanlaisia. Kukat voivat olla jopa viininpunaisia tai kerrottuja, tosin näitä sortteja tulee harvoin vastaan. Turun akatemian puutarhassa oli 1700–luvun lopulla kerrottukukkaista kieloa, jota kasvitieteilijät näyttivät vierailleen luonnon ihmeenä.
Juurakot kannattaa istuttaa heti kasvupaikalle, kun tulee puutarhamessuilta kotiin. Jos maa on jäässä, tehdään väliaikainen ruukkuistutus juuria leikkaamatta.
Ulkomainenkin kielo on täysin talvenkestävä. Sen kukkamäärä on runsaampi kuin kotimaisen: usein 20 kelloa per varsi, kun kotimaisessa metsäkielossa voi olla vaatimattomat 6–8 kelloa. Kotimaiset kielokannat voivat vaihdella suuresti esimerkiksi kallionkoloista lehtoniityille. Joskus voi luonnosta löytää jopa kolmelehtisen, vankan, runsaskukkaisen kielokloonin, kuten itse tein täällä Turussa Trynebackan vanhalla asuinalueella laidunmetsän lähellä.
Kielo sopii puolivarjoon pienten pensaiden väleihin, havukasvien lähelle tai perennapenkin ulkolaidalle. Tietysti kielo leviää juurilla, ostat sen sitten torilta Baltiasta tai Helsingin kevätmessuilta. Niin kukkivat ruukkutaimet kuin juurakotkin ovat yhtä käyttökelpoisia kotipuutarhaan, erityisesti kaupunkitonteille, joista puuttuu luonnonkasvusto, kun talot on tehty peltomaalle.
Persianpikarililja (Fritillaria persica) sopii paahteiseen, kuivaan penkkiin, jossa kasvavat myös isot keisarinpikarililjat (Fritillaria imperialis). Sekä keisari että persialainen kasvavat ja kukkivat parhaiten auringossa ja kuivana pysyvässä penkissä – sellaisessa ne myös talvehtivat kunnolla. Istutuspaikkaa ei saa varjostaa edes kukinnan jälkeen, jotta sipuli tuleentuu kunnolla lämpimässä maassa. Kastellakaan ei saa eikä kaivella muuta kuin lannoiterakeita kukkavarsien ympärille. Paras on unohtaa koko komeus, silloin se viihtyy parhaiten. Muistan persianpikarililjan kasvamassa kivien seassa Kazakstanissa ja kukkivan upeasti mustanruskeilla kelloillaan. Myös kalvaspikarililja (F. pallidiflora) haluaa minivuoriston olosuhteet ja kuuluu siksi isompien pikarililjojen lähelle.
Marskinliljoja (Eremurus) on aikaisemmin näkynyt useita lajeja. Viime kevään messuilla huomasin vain kahta tavallisinta eli kelta- ja himalajanmarskinliljaa (E. stenophyllus ja E. himalaicus). Ne ovat alkukesän kukkijoita ja viihtyvät lähelle seinustaa tehdyssä istutuspaikassa, jossa suuret lehdet saavat vähitellen kuihtua kukinnan jälkeen ilman päälle kasvavia naapurikasveja. Multaa saa laittaa juuriston päälle kesällä, jos juurilonkerot nousevat näkyviin. Uusi kukintajuuri kasvaa vanhan päälle ja nousee joskus aivan pinnalle.
Toisin sanoen marskinliljat kuuluvat keisarin-, kalvas- ja persianpikarililjojen kanssa samaan paahteiseen penkkiin, johon ei istuteta kesäksi mitään samettikukkaa tai petuniaa, vaan annetaan arokasvien kuivua ja kuihtua rauhassa kukinnan jälkeen. Olen nähnyt näitä kaikkia Keski-Aasian arojen kivikkorinteillä kasvamassa syvällä kiviliuskojen väleissä. Maa on kuivaa koko kesän, kostuu vain niukasti talvella ja enemmän keväällä lumien sulamisvesistä. Siksi esimerkiksi marskinliljalla on paksut, meritähteä muistuttavat varastojuuret, jotta se jaksaa kasvattaa ylpeän kukkavarren maan lämmetessä.
Meillä tavallinen kirjopikarililja (Fritillaria meleagris) viihtyy kosteahkolla niityllä ja nurmikolla, jota ei leikata ennen niittykasvien kuihtumista. Tämä siksi, että siemenpallot ehtivät kehittyä kunnolla ja ripotella siemenensä runsastamaan jokakeväistä helluntain tienoon kukintaa. Jos kasvupaikka on kirjopikarililjalle sopiva, on se jokakeväinen ilo sekä omistajalle sekä runsaslukuisille pölyttäjille.
Kaikkia neljää pikarililjaa voi lisätä kylvämällä kotioloissakin. Kookkaat lajit täytyy kylvää ensin laatikoihin ja kasvattaa usean vuoden ajan silmälläpidon alaisena. Kirjopikarililjaa voi kylvää kesällä siementen kypsyttyä kostealle niitylle, jossa se kukkii 3–4 vuoden kuluttua ja alkaa itse lisääntyä.
Liljat (Lilium) voi messujen jälkeen istuttaa ruukkuihin niin, että puoli sipulia näkyy mullan pinnalla. Puuhaan käyvät tavalliset, pohjareiälliset saviruukut, jotka täytetään vähäravinteisella ostomullalla tai omasta pellosta haetulla maalla. Kasvu alkaa välittömästi sisätilojen lämmössä. Kun varsi nousee, täytetään ruukku kokonaan mullalla. Lopullinen istutussyvyys saa olla 12–15 cm. Ruukut pidetään valossa ilmavassa paikassa.
Toinen tapa on kaivaa liljansipulit heti kukkapenkkiin niin, että istutuskuopan pohjalle lisätään kourallinen karkeaa hiekkaa sipulin suojaksi märkyyttä vastaan. Raskaalla, vettä pidättävällä savimaalla lisähiekka on tärkeä, kuten myös pintavesien johtaminen pois liljapenkistä.
Liljoilla on vararavinto sipulisuomuissa, jotka kestävät kuivuutta erittäin hyvin. Liljat kaipaavat kastelua vain harvoin. Suurikukkaiset liljat katoavat useimmin liian varjoisan kasvupaikan, liiallisen kosteuden ja turhan lannoituksen vuoksi.
Liljakukko on katala lehtien syöjä. Kaikki liljat ja myös pikarililjat kelpaavat punaiselle pirulle, kun se on kerran päässyt asettumaan kukkapenkkiin. Lähesty liljoja varjon puolelta, muuten varjosi saa kukot pudottautumaan multaan musta vatsa ylöspäin niin, ettet löydä niitä. Liljakukkoa voi häätää ruiskuttamalla lehdille ainetta, joka tekee ne pahanmakuisiksi, esimerkiksi valkosipulivettä. Mönjää suihkautetaan myös lehtien alapinnoille näppärällä viiden litran puutarharuiskulla, jollainen pitää olla varastossa täytettynä nopeaa iskua varten.
Pionit, niin paljasjuurisina myytävät kuin ruukkutaimetkin, ovat helppoja. Ne istutetaan kasvupaikalle välittömästi, jos maa on sula ja kasvupaikan multa kunnostettu. Jos taimessa on jo vihreät lehdet ja kukkanuput, pidetään sitä suojassa, kunnes yöpakkaset ovat ohi.
Irtojuurakot, joissa näkyy kasvupiste punaisena, voidaan istuttaa ulos varovasti ja juuria levittämättä. Juuriasennon tulee olla sama kuin pakkauksessa, jottei turhaan tehdä haavoja. Kasvupiste jätetään hieman mullan yläpuolelle. Savipitoinen, pussimullalla parannettu, rikkaruohoton multamaa on pioneille sopiva.
Puuvartisille pioneille, joita kutsutaan puu- tai pensaspioneiksi, on kasvupaikka valittava huolella. Niille tehdään mieluiten korkea kasvupeti, esimerkiksi luonnonkivillä noin 40 cm korotettu penkki rinteeseen täyteen aurinkoon. Matala pengermäkin voi riittää. Se on puuvartisille pioneille sopiva ja takaa juuriston laajan kasvun sekä hyvän talvehtimisen.
Kiinanpensaspioni (Paeonia rockii) ja muut hyvin kukkivat pensaspionit ovat himotuimpia. Itoh-pensaspionit (P. Itoh-Ryhmä) ovat uudempia ja nykyään hyvin suosittuja. Perennamainen kiinanpioni (Paeonia lactiflora) ja monet villipionit, joita harrastajat lisäävät, ovat kaikkein varmimpia talvehtijoita.
Tarhasinisarja (Agapanthus praecox) on puolta pienempi kuin ne suurilehtiset, rehevät ja yli metrin korkuiset sinisarjat, joita turisti näkee Madeiralla kukkariveissä levadojen varsilla ja hotellien pihoissa. Pienempi laji on helppo kukittaa ja se voidaan talvettaa vaikka autotallissa tai juureskellarin pakkasettomassa paikassa ruukkuineen.
Jos sinisarja saa kasvaa rauhassa ahtaassa ruukussa, kesäinen kukkiminen on taattu. Vasta kun juurakko on ylitiivis kasvi lakkaa kukkimasta. Silloin juurakko jaetaan isoihin paloihin terävällä lapiolla lepokauden aikana.
Inkaliljaa eli alströmeriaa (Alstroemeria) myydään niin paljasjuurisena kuin ruukkukasvinakin. Kukkien väreissä riittää valinnanvaraa. Viljelimme inkaliljaa kasvihuoneen seinustalla, jossa kivijalka fuskasi lämpöä niin paljon ulospäin, että inkaliljat talvehtivat hyvin.
Keltakukkainen kultainkalilja (A. aurea) kasvaa noin metrin korkeaksi. Se näyttää hyvältä levitessään matalien havukasvien seassa ja kukkiessaan pitkään. Isossa ruukussa patiolla, petunioiden ja riippuvien kesäkukkien vierellä, inkalilja on myös parhaimmillaan.
Inkaliljat eivät ole talvenkestäviä. Jos paikka sattuu olemaan routimaton, kasvi voi säilyä hengissä talven yli. Juurakon nostaminen syksyllä kellariin pelastaa inkaliljan varmasti.
Hurmekäenkaali (Oxalis triangularis 'Mijke') on se violettilehtinen, kookas laji, jonka olen nähnyt viihtyvän monilla parvekkeilla. En tiedä, mikä salaisuus on, mutta se tuntuu kasvavan hyvin myös autoliikkeitten valoisissa tiloissa ja niukalla hoidolla.
Valoisuus auttaa kukintaan, vaikka se onkin melko vaatimaton: vaaleat kukkahuiskut lehtien yllä. Koristearvo on lehdissä. Kasvia ei pidä aliarvioida, vaan pelastaa se kesän patioruukusta sisätiloihin valoon talvehtimaan. Hurmekäenkaalilla on potentiaalia pitkäikäiseksi sisäkasviksikin. Tummat lehdet erottuvat kauneimmin valkeassa ruukussa.
Punasävyiset kallat eli huonevehkat (Zantedeschia) ovat osoittautuneet uudeksi kesäkukkaruukun vakiokasviksi, jos osaa talvettaa mukulat seuraavaan vuoteen. Kallat kukkivat halukkaasti isossa ruukussa matalampien kesäkukkien kanssa tai kohopenkissä, jos jaksat antaa lisälannoitetta pitkien kesäpäivien aikana.
Punaiset suojuslehdet kestävät kauan senkin jälkeen, kun puikelomainen kukinto on kuihtunut. Naapurikukat eivät saa olla korkeita, jotta kallan lehdet saavat riittävästi valoa. Mukulamaiset varastojuuret talvetetaan mieluiten yli kymmenessä asteessa mullassa ja niitä kastellaan välillä, etteivät kuivu liikaa. Huhtikuun aikana ne otetaan taas lämpimään aloittamaan kasvua.
Oma PIHA on lehti sinulle, joka nautit pihasta, puutarhasta tai parvekkeesta.
Löydät lehden sivuilta sekä harvinaisuuksia että perinteisiä pihakasveja – vinkkejä uuden tontin omistajalle ja konkaripuutarhurille.
Mahdollisimman luonnonmukaisen hyötytarhan perustaminen on arjen ekoteko. Tasapainoisessa puutarhassa ravinteet kiertävät, komposti tuottaa multaa ja satokasvit voivat hyvin. Kotitarveviljely on nykyisessä maailmantilanteessa ajankohtaisempaa kuin koskaan.
Kevät on taimikylvöjen ja koulimisen aikaa. Nyt on tarvetta monenlaisille taimiruukuille: kierrätetyille, askarrelluille ja varta vasten hankituille.
Hyvät lukijat, oletteko sattuneet kuulemaan vapun tienoilla pihallanne kimeitä ”piu-piu-piu-piu-piu-piu-piu-piu-piu-piu” eli n. 10 piipityksen sarjoja, jotka tulevat linnunpöntön suunnalta tai jostakin puun oksistosta? Ne tuovat mieleen vanhan auton, jota yritetään käynnistää, mutta laiskasti pyörivä starttimoottori ei sytytä lainkaan. Ääntely kuuluu trooppisesta Afrikasta palanneelle käenpiialle. Vanhan uskomuksen mukaan piipityksen tarkoitus on ilmoittaa käen saapuvan pian, jonka
Minulla on ollut tapana ostaa tarhajouluruusut puutarhamessuilta. Niissä on niin paljon värivalikoimaa, että haluan valita omat yksilöni kukkivina. Näin tiedän, mitä saan. Kukat kun saattavat olla valkoisia, vihreitä, puolukkapuuronpunaisia, viininpunaisia, pilkullisia, raidallisia, kerrottuja… niin monenlaisia! Uusimmassa Oma PIHA -lehdessä on Linda Peltolan kiva juttu jouluruusuista kevätkukkina. Tilaajana pääset lukemaan lehden tästä linkistä. Viime päivinä olemme
