Kasvit

05.02.2026

Siniset valeunikot kiehtovat ja koukuttavat

Sinikukkaiset valeunikot ihastuttavat puutarhassa ja ovat viihtyessään luotettavia perennoja. Viileähkö kesämme ja luonnostaan hapan maaperämme sopivat valeunikoille hyvin. Pieni oikuttelukin sallitaan näille pihan kaunottarille.

Jaa artikkeli

• Kopioi linkki
• Lähetä sähköposti
• Jaa Facebookissa
• Share on X

• Teksti ja kuvat Pirkko Kahila

Milloinkahan tapasin sinikukkaisen valeunikon ensimmäistä kertaa silmästä silmään? Se tapahtui varmaankin 90-luvun alussa Ruissalossa kasvitieteellisessä puutarhassa. Muistan tuon kohtaamisen aiheuttaman hämmästyksen, sen etten ollut ennen nähnyt sellaista kukkaa, niin ihmeellisen ihanan sinistä ja hohtavaa. Olihan se hieno kirjojen kuvissakin, mutta nyt olin elävän kasvin äärellä. 

En ollenkaan ihmettele 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kasvilöytöretkeilijöiden häkellystä ja innostusta heidän kohdattuaan Himalajan rinteillä ja jokilaaksoissa sinisenään kukkivia valeunikoita. Etenkin britit kunnostautuivat Meconopsis-lajien kartoittamisessa, tuomisessa kotisaarelleen ja kesyttämisessä puutarhakasveiksi. Tämä tapahtui jo lähes sata vuotta sitten, mitä on vähän vaikea käsittää suomalaisesta vinkkelistä. Perässä tulemme, hitaasti ja varmasti. 

Meconopsis-lajeja on nykykäsityksen mukaan 82, ja melkein kaikki esiintyvät luonnossa alueella, joka ulottuu Himalajalta ja Tiibetistä Kiinan länsiosien vuoristoihin. Ainoa eurooppalainen suvun edustaja on keltavaleunikko, M. cambrica, ja sekin on uusien tutkimusten valossa todettu "tavalliseksi" unikoksi. Nyt sen nimi on Papaver cambricum, englanninunikko. Meconopsiksille on nyttemmin annettu uusi suomenkielinen nimi uinukot, mutta tässä jutussa puhumme vielä valeunikoista, kun nimi on tunnettu.

Puutarhakasveina tärkeimmistä valeunikoista käytetään englanninkielistä termiä big perennial blue poppies eli suuret (tai korkeat) monivuotiset siniset unikot. Niihin kuuluvat – ja nyt suoristetaan kasvitieteellisiä mutkia – sini- ja isovaleunikko sekä niiden risteyminä syntynsä saaneet tarhavaleunikot. 

Sinivaleunikko, perusperenna 

Sinivaleunikko (Meconopsis baileyi, M. betonicifolia) on tunnetuin ja puutarhoissa yleisin sinikukkainen valeunikko. Varret ovat 60–80 cm korkeat. Leveähköt, pitkäruotiset ja nyhälaitaiset lehdet muistuttavat rohtopähkämön lehtiä (Betonica officinalis eli Stachys o.), mistä tulee lajinimi betonicifolia, betonikalehtinen. Keskikokoiset kukat ovat taivaansiniset ja niitä aukeaa varren latvaan tusinankin verran. Sinivaleunikko kukkii kesä–heinäkuussa, ja kukinta voi kestää pitkäänkin, jos sää on viileänpuoleinen. Helteinen sää taas jouduttaa kukintaa ja voi keskeyttääkin sen, jos maa pääsee kuivumaan liikaa. Kukinnan jälkeen kasvavat lieriömäiset siemenkodat, ja pienet tummat siemenet ovat kerättävissä loppukesällä. 

Britit, jotka ovat tarkkoja kasvien taustoista ja taksonomiasta eli luokittelusta, ovat selvittäneet, että tämä pitkään ja yleisesti kasvattamamme sinivaleunikko on todellisuudessa Tiibetistä yli sata vuotta sitten löydetty laji Meconopsis baileyi. Kiinan Yunnanissa taas kasvaa oikea M. betonicifolia, mutta se on aina ollut harvinainen puutarhakasvina. Nämä kaksi lajia muistuttavat toisiaan, mistä syystä aikoinaan kuivien kasvinäytteiden ja piirrosten perusteella pääteltiin, että tiibetiläinen ja yunnanilainen valeunikko olisivat yksi ja sama laji ja nimeltään nimenomaan M. betonicifolia. No, ne siis ovat kuin ovatkin eri lajeja, mutta "väärästä" nimestä ei päästäne enää eroon, niin syvään on
betonicifolia juurtunut kirjoihin ja luetteloihin. 

Koska sinivaleunikkoa lisätään siemenistä, kukkien koossa, muodossa ja sinisen sävyssä on pientä vaihtelua. Sehän on vain mielenkiintoista. Päälajista poikkeavia ovat lajikkeet 'Hensol Violet', violettikukkainen, ja 'Alba', valkokukkainen. Myös lajikkeita lisätään kylvämällä, ja siementaimilla tapaa olla samanväriset kukat kuin emollaan. Mutta jos esimerkiksi sini- ja violettikukkainen sinivaleunikko kasvavat vierekkäin, ne risteytyvät, koska pölyttäjät pölyttävät. Siementaimien kukat ovat sitten violettihohtoisen sinisiä, toki hienoja nekin. 

Isovaleunikko (Meconopsis grandis) ei ole yleinen puutarhakasvi, ja tällä nimellä nykyään myytävät taimet saattavat olla tarhavaleunikoita. Lehdet ovat melko kapeat ja keihäsmäiset. Varren latvaan aukeaa vain muutama kukka, ja ne voivat katsoa sivulle sinivaleunikon tapaan tai nuokkua. Maljamaisissa kukissa voi olla vaaleaa sineä, syvää sineä tai violetteja, jopa punertavia sävyjä. Siemenkodat ovat pitkät ja kapeat. 

Tarhavaleunikoiden moninaisuutta 

Kun sini- ja isovaleunikko istutetaan lähelle toisiaan, ne risteytyvät. Siemenistä kasvaa kasveja, joille on annettu nimeksi tarhavaleunikko (M. × sheldonii). Luonnossa tällaista risteytymää ei synny siitä yksinkertaisesta syystä, että lajien luontaiset esiintymisalueet sijaitsevat kaukana toisistaan. 

Mutta puutarhaanhan voidaan tuoda mitä kasveja tahansa mistä tahansa, ja näin tapahtui siis valeunikoiden kohdalla Britanniassa. Tarhavaleunikoita ilmestyi sinne, missä vanhemmaislajit kasvoivat lähekkäin. (Asiaan liittyy useita valeunikkoalkuperiä sekä monenlaisia sivupolkuja ja yksityiskohtia, mutta oikaistaan tässä kohtaa ronskisti.) Osa syntyneistä tarhavaleunikoista oli erityisen hyväkasvuisia ja komeakukkaisia ja niitä ryhdyttiin lisäämään. Lisääminen tapahtui kasvullisesti lehtipehkon sivuversoista. Muunlainen monistaminen ei olisi ollut mahdollistakaan, sillä tarhavaleunikot ovat steriilejä, ne eivät tee siemeniä. 

Näille vuosikymmenien ajan vaalituille ja kasvullisesti lisätyille tarhavaleunikoille on annettu lajikenimiä, kuten 'Jimmy Payne', 'Mrs Jebb' ja 'Slieve Donard'. Niiden taimia on ollut ja on edelleen myynnissä ilmeisesti vain Britanniassa. Olisi kiinnostavaa kokeilla niiden kasvatusta Suomessakin. 

Tarhavaleunikoiden tarinaan tuli dramaattinen käänne 1960-luvulla. Steriileiden, siementä tekemättömien valeunikoiden joukkoon ilmestyi kasvi, joka kypsyttikin siemeniä ihan reilusti. Tämä ihme, kasvin kromosomiston tuplaantuminen, tapahtui Luoteis-Englannissa. Tästä sai alkunsa siemenistä lisättävä tarhavaleunikko 'Lingholm'. Nimi on varmasti tuttu sinisten valeunikoiden ystäville, sillä 'Lingholmin' siemeniä on ollut myynnissä jo vuosia. 

'Lingholmin' siementaimien laatu vaihtelee, on pieniä ja suuria kukkia, on siistejä ja repsottavia kukkia. Kaiken nähneet britit kehottavat säästämään vain hienot kasviyksilöt ja heittämään huonokukkaiset taimet kompostiin – jos pystyy. Joka tapauksessa oikein hienoa 'Lingholm'-yksilöä voi monistaa jakamalla ja tehdä jakotaimista paikkakunnan pysäyttävimmän valeunikkoryhmän. 

Muita siemenistä lisättäviä tarhavaleunikoita ovat muun muassa 'Mop-head' ja 'Kingsbarns'. 

Myytit nurin   

Sinikukkaiseen valeunikkoon, tuohon upeaan, lähes epätodellisen näköiseen kasviin, liittyy joukko väitteitä ja uskomuksia. Tarkastellaanpa niistä muutamia. 

Valeunikot ovat vaikeita kasveja. Eivät ole. Sini- ja tarhavaleunikkojen kasvattamisessa ei tarvita erikoistaitoja. Jos saat tavalliset puutarhaperennat viihtymään ja kukkimaan, käytä samaa vihreää peukaloa valeunikoihin. Paikan valintaan ja kasvualustan laatuun täytyy kyllä perehtyä, valeunikon taimea ei voi tökätä kasvamaan mihin tahansa. 

Valeunikot ovat happaman maan kasveja. Eivät ole erityisesti. Valeunikoille sopii tavallinen, hieman happaman puolelle menevä puutarhamulta eli pH 5,5–6 (äärirajat ovat 4,5 ja 8). Jollet asu kalkkikaivoksen lähellä tai ole levittänyt kalkkia viime aikoina, puutarhasi maan pH on todennäköisesti sopiva valeunikoille. 

Valeunikot ovat kaksivuotisia. Sini- ja tarhavaleunikot ovat perennoja. Jos ne jäävät lyhytikäisiksi, on mahdollista, että runsas kukinta ja siementuotanto ovat koetelleet kasvien voimia eivätkä ne ole ehtineet toipua syksyyn mennessä. Ehkä on ollut kuivuutta tai maa on käynyt köyhäksi tai tiivistynyt. Talvi korjaa kärsijän pois. 

Meconopsis-sukuun kuuluu joukko lajeja, jotka kuolevat yhden kukinnan ja siementen kypsyttämisen jälkeen. Nekään eivät ole tarkasti ottaen kaksivuotisia, koska kukintaa edeltävä lehtiruusukkeen ja paalujuuren kasvattelu kestää 3–4 vuotta. Tällaisia monokarppisia lajeja ovat muun muassa punakukkainen satiinivaleunikko (M. napaulensis) risteymineen sekä vaaleankeltakukkainen M. integrifolia. 

Mainos – sisältö jatkuu alla

Tilaa lehtemme!

Oma PIHA on ihan tavallisen kotipuutarhurin paras kaveri. Aitoa ja inhimillistä Oma PIHAa tekevät näkemykselliset viherpeukalot rennolla otteella.

Lehden sivuilta löydät niin kotimaisia pihatarinoita, uusia unelmia kuin käytännönläheisiä ohjeitakin.

Tilaa Oma PIHA

Mainos päättyy