Puistot, puutarhat ja pihat piirtyvät mieleemme myös äänihavainnoin. Paikkasidonnainen äänimaisema syntyy luonnon ja ihmisen yhteistyönä.
Keskikesän hetki suomalaisella maaseudulla. Moottoritieltä kantautuva tasainen humu on tauonnut, naapurin ruohonleikkurin pörinä on poissa. Tuuli keinuttaa pihakoivun lehtiä. Jostakin kuuluu hevosen hörähdys. Käpytikka koputtaa sähkötolppaa, pikkulintu livertää. Sitten kuuluu laulu. Laulaako mies yksin karaokea vai onko hän vain innoittunut hiljaisuudesta, joka suorastaan kaipaa ääntä? Yhtä kaikki hänen äänensä kaikuu komeasti kesäillassa.
Hiljainen kesäilta vie ajatukseni toiselle puolelle maailmaa, Japaniin. Kesä on siellä äänten täyttämä. Linnut visertävät, varikset raakkuvat ja monipäinen sirkkalauma sirittää, minkä lisäksi sammakot kurnuttavat kovaäänisesti ja tauotta vetisillä riisipelloilla. Ja kun kaskaat kuoriutuvat, alkaa yli kuukauden kestävä huuto. Illan pimennyttyä paukkuu, on matsuri-juhlien ja ilotulitusten aika. Kesä on Japanissa äänten kakofoniaa, johon hiljaisesta Suomesta saapuvalla on toisinaan tottumista.
Aikaan ja paikkaan sidoksissa oleva äänimaisema on yhtä konkreettinen kuin silmin havainnoitava visuaalinen maisema. Pihat, puistot ja puutarhat tarjoavat erilaisia ääniympäristöjä. Kaupunkipiha kuulostaa erilaiselta kuin mökkipiha järven rannalla, alppiruusupuisto havupuiden keskellä toisenlaiselta kuin kalliopuutarha meren äärellä.
Kotipihan äänimaisemaan kuuluvat elämän äänet. Lapset leikkivät, koira haukkuu, nurmikkoa leikataan. Pihapuiden alla vietetään häitä ja syntymäpäiviä, katetaan kesälounas ulos, otetaan radio seuraksi, kun maalataan ikkunanpieliä tai kitketään kukkapenkkiä.
Sen sijaan puutarhasta etsitään hiljaisuutta. Alun perin muurien suojassa sijainnut puutarha toimi rauhoittumispaikkana kaupungin hälinältä. Puutarhapenkki kutsui istahtamaan pensaiden suojaan, kaartuileva polku kulkemaan omissa ajatuksissa. Hiljaista kyllä, muttei äänetöntä. Puutarhan äänimaailma kahisevine lehtineen, linnunviserryksineen ja veden solinoineen on aina ollut omiaan rauhoittamaan mieltä.
Puutarhan äänimaisema koostuu paitsi luonnon äänistä myös ihmisen tekemistä lisäyksistä. Suihkulähde pulppuaa mekaniikan ansiosta, kaiuttimista saattaa leijua klassisia säveliä. Äänikokemukseen vaikuttavat lisäksi materiaalivalinnat. Maapohjaisella polulla kulkiessa syntyy pehmeä ääni, sorapolulla rapiseva. Entä kun astut puusillalle tai hypähdät astinkiveltä toiselle? Millaisin jalkinein?
Japanilaista puutarhaa pidetään hiljaisuuden tyyssijana, mutta myös sen äänimaisemaan on ihminen vaikuttanut monin tavoin. Näyttävien suihkulähteiden sijaan vesi solisee luonnollisen oloisesti. Kuitenkin veden kulkua ja siten myös ääntä ohjaillaan tietoisesti johdattamalla vesi uomia pitkin ja laskeutumaan putouksina. Kesäisin tuulikellot kilahtelevat tai kalahtelevat – materiaalista riippuen – vienossa tuulenvireessä.
Peurankarkottajaksi alun perin tarkoitettu shishiodoshi viehättää luonnonmateriaaleista lähtevällä äänellään. Vesi valuu koveraan bambuputkeen, joka kallistuu veden painosta, ja vapauttaessaan veden putken toinen pää kolahtaa kiviin. Äänellä on suorastaan meditatiivinen vaikutus.
Toinen, puhtaasti ihmiskorvan iloksi toteutettu japanilaisen puutarhan äänilaite on suikinkutsu. Maan alle on asetettu ylösalaisin kupera saviruukku, johon lorautetaan tilkka vettä. Tippuvan veden ääni kaikuu saviruukun seinämissä kuin kellopelissä, sitä kuunnellaan bambuputken avulla. Hienostuneet suikinkutsut olivat suosittuja puutarhaelementtejä Edo-kauden (1603–1868) lopulla, ja niiden viehätys perustuu nimenomaan ääneen, ei niinkään visuaalisuuteen.
Ääniä syntyy ja ääniä katoaa. Viimeistään silloin, kun sirkat lakkaavat sirittämästä kesällä, havahtuu oman iän tuomiin muutoksiin. Myös teknologian kehitys ja maailman muuttuminen vaikuttavat ääniympäristöön. Ikäihmisten äänimuistot vievät usein maanviljelyn piiriin, kun taas nuoremmille sellainen äänimaailma voi olla täysin vieras. Harva nykyään muistaa tai edes tietää, miltä hevosella äestäminen saati pellavan loukutus kuulostavat.
Kadonneeseen ääneen havahtuu kuullessaan sen pitkästä aikaa. Kukon kiekuminen oli aiemmin tavallinen ääni, nyt siihen kiinnittää erityistä huomiota. Yhdysvaltalainen biologi Rachel Carson varoitti aikoinaan hyönteismyrkkyjen aiheuttamasta äänettömästä keväästä, mutta myös muu kehitys on hiljentänyt luontaista äänimaisemaa. Kun lehmät eivät laidunna, ei kesäisellä maaseudulla kuulu lehmien ammumista, ja kun kissat eivät kulje vapaasti, on maukuminen ja mouruaminen poissa. Mitä steriilimpi ympäristö on ja mitä vähemmän ympärillämme on luontaisia ääniä, sitä herkemmäksi uhkaa ihminen tulla äänten sietämisen suhteen.
Oman lisänsä puutarhan äänimaisemaan tuo sadevesi. Kukapa ei muistaisi lapsuuden kesiä ja sateen kuuntelua? Milloin tihuuttaa, milloin ropisee, suhisee, lorottaa, rummuttaa tai tiputtaa. Katolta valuvan sadeveden voi johtaa syöksytorven sijaan sadevesiketjuun, joka synnyttää jälleen uusia äänimaailmoja.
Luonnonääniä, kuten sadetta ja tuulta, pidetään tavallisesti rauhoittavina ja turvallisina. Mutta sitä ne ovat vain, kun tiedämme kaiken olevan hyvin. Äänten tarkoitus on myös varoittaa. Ukkonen jyrähtelee ensin kauempana ennen kuin se rysähtää kohdalle. Jos pihapuu natisee, kannattaa tarkistaa, onko se vaarassa kaatua. Ja jos ikkuna on jäänyt auki sateella tai katossa on reikä, korva kertoo, että asialle pitäisi tehdä jotakin, nopeasti.
Ärsyttävinä ääninä pidetään yleensä liikenteen melua sekä mekaanisia ja metallisia ääniä, mutta luonnonäänetkin saattavat käydä hermoille. Valtameren pauhu voi tuntua alkuun huumaavalta, mutta jossain vaiheessa huomaa puuskahtavansa, etteikö se meri voi koskaan olla hiljaa.
Vähän kuin niiden kaskaiden kanssa. Ensimmäisen Japanissa viettämäni kesän lopulla lähes rukoilin kävelyreittini varrella olevan bambumetsikön kaskaita lopettamaan korviasärkevän mekkalansa. Ja lopettivathan ne, kun sen aika tuli. Minä tosin jouduin vaihtamaan reittiä ensin.
Unelmieni puutarhassa yhdistyvät hyötytarha ja kauniit kukkaistutukset. Innostun unohtuneista ja harvinaisista hyötykasveista ja nautin siitä, että saan vihannekset ja yrtit keittiööni omalta kasvimaalta. Luonteeltani olen utelias kulkija. Matkoillani vierailen erilaisissa puistoissa ja puutarhoissa. Jokainen niistä on ainutlaatuinen ja jokaisella on tarina kerrottavanaan. Niistä voi myös poimia uusia ideoita, joita toteuttaa tykönään.
Oma PIHA on lehti sinulle, joka nautit pihasta, puutarhasta tai parvekkeesta.
Löydät lehden sivuilta sekä harvinaisuuksia että perinteisiä pihakasveja – vinkkejä uuden tontin omistajalle ja konkaripuutarhurille.
Pienen tontin suunnitteluun voisi ottaa kaksi punaista lankaa: selkeyden ja rehevyyden. Rakennusmateriaaleiksi on paras valita vain pari yhteensopivaa elementtiä, esimerkiksi grafiitinharmaa kivi ja salvianvihreäksi maalattu puu. Mieleen pulpahtaa saman tien liuta hopealehtisiä kasveja, jotka sointuvat niihin täydellisesti!
Olen nähnyt tulppaanipuita kasvitieteellisissä puutarhoissa eri puolilla Eurooppaa, mutten koskaan kukassa. Joten kun nyt äkkäsin vehreän puun ja sen kookkaiden lehtien keskellä kellanvihreät oranssiraitaiset tulppaania tai liljaa muistuttavat kuppimaiset kukat, olin suorastaan liekeissä. Miten upea tulppaanipuu onkaan! Kotoisin tulppaanipuu, tai liljapuu, on Pohjois-Amerikan itäosasta ja Itä-Aasiasta. Meillä Suomessa sitä voi kasvattaa eksoottisena pensaana, isoksi puuksi
Kirjoitan parhaillaan juttua yrttien kasvatuksesta ja hypistelen siemenpusseja ja kylvömultaa. Tänä talvena yritän olla maltillinen. Latva-artisokat on kylvettävä aikaisin, joten niiden siemenet piilotan pian potteihin. Mutta muuten yritän pitää pään kylmänä vielä reilun kuukauden ajan. Yrttien kasvatus on palkitsevaa. Monet niistä talvehtivat mainiosti, ja satoa voi kerätä jopa keskellä talvea – joskus lumen aita kaivaen.
Loppusyksyllä on kaupoissa edullisia kukkasipuleita. Hamstrasin viimeiset pussit ’Persian Pearl’ -tähtitulppaania (Tulipa humilis), joka on tulppaaneista kauneimpia; matala ja räiskyvän värinen. Tulppaaneja on hieman vaikea saada kukkaan ruukussa, mutta jospa tällainen pieni villitulppaani onnistuisi. Ruukku vietti pari kuukautta jääkaapin vihanneslokerossa, kunnes huomasin ensimmäiset versonpäät puskemassa mullan pinnalle ja nostin ruukun valoon. Taustalla näkyy murattisyklaameja (Cyclamen hederifolium) soppakulhossa,
