Kevät, nimittäin!
On ollut oikukasta. Kuukausi sitten meillä lounaissaaristossa ei ollut yhtään lunta ja kevät tuntui olevan nurkan takana. Sitten tuli lunta ja kireitä pakkasia. Bongailin lumikellojen ensimmäisiä nuppuja helmikuun alkupuolella, sitten ne peittyivät lumeen.
Osa kukista oli jo avautunut hautautuakseen sitten lumeen. Niitä on pikku hiljaa paljastunut lumen sulaessa.
Tässä on sama kukka kuin ylemmässä kuvassa: kerrottu risteymälumikello ’Hippolyta’. Lumi suli, mutta yöpakkaset ovat olleet kovia ja aamuisin kukka oli taipuneena maahan. Rakeitakin on välillä tullut, kuten kuvasta näkyy.
Silti kukkavarsi nousi aina päivän mittaan reippaasti maasta taipuakseen taas seuraavan yön lähes –10 asteen pakkasissa maata vasten. Uudestaan ja uudestaan.
Kuinka sinnikäs voikaan pieni ja siro kukkanen olla.
Viime yönä ei ollut enää pakkasta. ’Hippolyta’ poikineen nousee maasta, tämä on toinen rypäs edellisten kuvien varhaisen tiedustelijan lähellä. Moni muukin lumikello on jo noussut ja nupulla, nämä vain kasvavat niin aurinkoisella ja lämpimällä paikalla talon eteläpuolella, että avautuivat ensimmäisinä.
Niin ihanaa ja ihmeellistä, tuskastuttavaakin välillä, tämä kevään alku. Otetaan askelia eteenpäin, sitten taaksepäin. Varmaa on, että jokainen päivä on edellistä pidempi ja aurinko korkeammalla. Kevätpäiväntasaukseen on enää pari päivää!
Polvistun kunnioituksesta ja ihastuksesta pienten, sinnikkäiden kukkien edessä. Pienin voi olla kaikkein vahvin.
Hyvää tasa-arvon päivää nyt sunnuntaina!
