Ihan justiin pitäisi tilaajien postilaatikoihin ja -luukkuihin sekä lehtipisteisiin kolahtaa Oma PIHA -lehden numero 5/2019. Siinä on mm. Pirkko Kahilan kiva artikkeli kymmenestä mainiosta maatiaisperennasta, vähän vähemmän tunnettuja lajeja.

Maatiaisperennoissa parasta on luotettavuus ja hyvä kukinta niin sateisina kuin paahteisinakin kesinä. Niillä ei ole taipumusta tehdä katoamistemppua mahdottomanakaan talvena. Omalla pihallani on yksi esimerkki, joka näyttää kyntensä hankalassa paikassa. Se on jalopähkämö (Stachys macrantha).

Jalopähkämöä kasvaa minulla monessakin paikassa, joista yksi on vaikea, laiha maa vaahteran varjossa. Vaahteran juuret ovat pinnassa ja se vie niin veden kuin ravinteetkin. Maalaatu on vierestä hävinneen vanhan rakennuksen jätettä ja sen maapohjaa: hiekkaa, soraa, tiilen- ja kaakelinpaloja. Silti jalopähkämö jaksaa siinä kukoistaa ja kukkia (ensimmäinen kuva). Violetit kukat loistavat ihanasti varjossa!

Muita samassa penkissä suht koht hyvin viihtyviä ovat lehtoakileija (Aquilegia vulgaris) ja kaukasiankirahvinkukka (Cephalaria gigantea).

 

Paahteessa jalopähkämö ei sitten olekaan se paras vaihtoehto, vaikka maalaatu on tässä huomattavasti parempi: kompostilla parannettu savimaa. Kuvassa näkyy kuivuuden jälkiä muissakin kasveissa: yläreunassa näkyy syysleimun (Phlox paniculata) onneton lurpotus. Mutta jalopähkämö on suorastaan laonnut.

Se kyllä kukkii tässäkin joka kesä, mutta tänä syksynä se siirtyy vehreyttämään hankalia kuivia varjopaikkoja, joissa niin harva kasvi viihtyy, ja laitan tähän tilalle jotakin muuta, vaikkapa tarhakurjenmiekkoja (Iris Germanica-Ryhmä), jotka pitävät paahteesta.