Tulppaanit ovat kuin ilotulitus. Nykyisin tulppaaneita on joka lähtöön, on riemunkirjavia, on uusia värisävyjä, on uusia kukkamuotoja, on liljamaisia, maljamaisia, kruunumaisia ja papukaijojakin. Ja niin halpoja sipulitkin ovat, että muutaman pussillisen ostaa vaikka huvin vuoksi.
Tulppaanien varjopuoli on, että aivan liian monet uutuudet jäävät yhden kesän iloiksi; seuraavana kesänä kukat käyvät pieniksi ja kukinta vähenee, jolleivat iloiset uutuudet ole jo kokonaan kadonneet. Kukinnan jälkeen tulppaani tekee uuden sipulin, jonka voimalla se seuraavan kesän kukkaloiston järjestää, ja se ei olekaan niin helppoa Suomen kesässä.
Silloin kun tulppaanin lehdet rehottavat vihreinä kukkapenkissä, tulppaanin pitäisi saada lämpöä, aurinkoa ja vahvaa maata. Ja lehtien lakastumisen jälkeen tulppaanin sipuli tarvitsee täyttä lepoa ja täyttä kuivuutta, arokasvi kun on. Kuivan ajan järjestäminen Suomen sateisena loppukesänä ei ole aivan helppoa. Niksiksi on neuvottu esimerkiksi muovin tai muun vastaavan katteen levittämistä tulppaani-istutuksen päälle niin, että sade ei kastelisi maata. Joskus on tehty niinkin, että tuleentumisen varmistamiseksi tulppaanin sipulit on kaivettu ylös maasta kesken kesän, kuivattu ja istutettu syksyllä uudestaan. Kovin on työlästä sekin.
Helpompi tapa onnistua tulppaanien kanssa on käyttää viljelyvarmempia lajikkeita. Esimerkiksi Apeldoorn-sarjan tulppaanit ovat melko luotettavia kukkijoita.
