Viime kesänä, kuten joka kesä, huonekasvit olivat pihan nurkassa, pergolan ja köynnösruusun varjossa. Paahteisemmassa paikassa kukkaruukut uhkaavat kuivua, siksi varjo on paras. Sadevesi pääsi hieman kastelemaan ruukkuja, joten kaikki oli hyvin.

Soilikki, kaunis punertava lajike, oli kuitenkin sellaisessa ruukussa, jossa ei ollut reikää pohjassa. Sitä en ollut muistanut kasvia ulos viedessä. Syksyllä mullan pinnalla lainehti pieni meri. Soilikki mätäni kovaa vauhtia.

Pois ruukusta, mullanvaihto, uudelleenistutus saviruukkuun, jossa on reikä. Kastelua hyvin niukasti. Tarkkailua päivittäin. Mitenkähän tässä käy? Soilikillani oli kauniin purppuranpunaisten kukkien lisäksi sirot, tavallista kapeammat lehdet. Voi harmi, jos se menehtyy.

Yksi pieni lehtiruusuke jäi vihreäksi, kaikki muu ruskistui ja kuoli. Sitten se vihreäkin kohta alkoi nuupahtaa. Lehdet painuivat maata vasten eivätkä jaksaneet enää kannatella itseään. Sitä harmitellessani huomasin, että ruukku tuntui kovin kevyeltä. Kastelu oli jäänyt liian vähälle mädäntymisen pelossa. Uusi kasvinalku tarvitsi kuitenkin ruokaa ja vettä!

Muutaman tunnin päästä kunnon kastelusta lehdet olivat taas nestejännityksestä ryhdikkäät. Kaksi kertaa viikossa tehty reipas kastelu on saanut pari uuttakin lehdenalkua ilmestymään kasvin tyvelle.

Jaa artikkeli