Kevääseen ja etenkin pääsiäiseen liittyvät erottamattomasti villavat pajunkissat, jotka ovat kasvin norkkokukintoja. Ne eivät kuitenkaan ole vielä aloittaneet kukintaansa, vaikka ovatkin tulleet esiin silmusuomujen peitosta. Hopeinen villapeite, pajunkissojen tunnusmerkki, on kukinnoille välttämätön suoja kevättalven pakkasia vastaan.
Paju, raita, halava – pajulajeja on yksistään Suomessa parikymmentä, puhumattakaan puutarhakäyttöön jalostetuista risteymistä. Kukapa ei tuntisi vaikkapa koristekasveina käytettyjä hopeapajua tai Terijoen salavaa.
Pajun kukinta toukokuun alkupuolella pelastaa monet hyönteiset nälkäkuolemalta. Esimerkiksi mehiläisten olisi ilman pajuja vaikea löytää mettä ja siitepölyä, koska ani harva mesikasvi kukkii niin varhain keväällä.
Alkukesästä useimpien pajulajien hedelmät ovat kypsiä ja tuuli lennättää valkeita hahtuvapalloja ympäriinsä. Pajut suosivat kosteita ja vetisiä kasvupaikkoja. Tuskin mitkään muut puuvartiset kasvit leviävät yhtä helposti kuin pajut. Suhtautumista pajuihin onkin leimannut ihmisen käymä taistelu nopeakasvuisia pajuvesakkoja vastaan niityillä, laitumilla ja rantojen tienoilla.
Toisaalta pajun ja veden liittoa on yritetty hyödyntää vesisuonten etsinnässä. Suomessa ja Virossa pajusta tehdyn taika- eli noitavarvun uskottiin paljastavan käyttäjälleen maanalaiset vesisuonet, sillä onhan vesi virolaisen sanonnan mukaan pajun sielu.
Pajunoksien tuonti maljakoihin pääsiäisen aikaan liittyy kristilliseen perinteeseen. Jeesuksen viimeistä saapumista Jerusalemiin muisteltiin viemällä palmun ja öljypuun oksia Öljymäeltä Pyhän haudan kirkkoon. Pohjois-Euroopassa ei palmuja kuitenkaan kasva, joten palmun ja öljypuun oksien sijaan on alettu käyttää pajunoksia, jotka pääsiäisen aikaan eroavat ulkonäöltään muista kasveista.
Virpomisella sen sijaan on vanhempi, pakanallinen taustansa. Vaikka virpomisperinne onkin saanut uusia piirteitä ja muuttunut leikkimielisemmäksi, on keväisten pajunoksien elinvoiman entisaikoina uskottu tosissaan siirtyvän virvottavaan. Virvottaessa perheenjäseniä ja naapureita heräteltiin palmusunnuntaina pajunoksilla huitomalla ja loitsuja lukemalla. Virkeästi ylösnousseen uskottiin pysyvän virkeänä koko tulevan vuoden, kun taas hitaan ylösnousijan velttouden uskottiin jatkuvan yhtälailla vuoden verran eteen päin. Myös eläimet saivat osansa virpomisesta ja pajunoksia saatettiin viedä pelloillekin.
Vaikka pajuja on käytetty veneiden ja jopa talojenkin tekoon maissa, joissa puusta on puutetta, on Suomessa ja Virossa pajunoksia käytetty lähinnä vain pienempien käyttöesineiden, kuten korien ja mertojen tekoon. Vieläkin saattaa purolaaksoissa nähdä jäänteitä pajutarhoista, joissa pajuja kasvatettiin tarveaineeksi. Pajunkuoresta tehtiin virsuja, jotka tosin eivät kestäneet käytössä kovin pitkään, mutta raaka-ainettahan oli runsaasti saatavilla uusien virsujen tekemiseen. Vaatteiden värjäykseen pajunkuoresta saatiin keltaista ja ruskehtavaa väriä, ja nahan parkitsemisessa pajunkuorella oli todella tärkeä merkitys.
Vertaansa vailla pajunkuori oli entisaikoina kansanlääkinnässä kuumeen ja erilaisten kipujen lievityksessä. Pajunkuoren sisältämä salisiini hajoaa elimistössä useiksi aineiksi, joista yksi on salisyylihappo. Pajunkuoren käyttö sai kuitenkin väistyä teollisesti valmistetun aspiriinin tultua markkinoille. Aspiriinin vaikuttavaa ainetta, asetyylisalisylaattia, on aspiriinitabletissa monin verroin suurempina pitoisuuksina kuin vastaavaa salisyylihappoa pajunkuorirohdoissa.
