Tämän sivuston Uutiset-palstalla on 5.2.2013 päivätty juttu otsikolla ”Kaupalliseen marjanpoimintaan kaivataan pelisääntöjä”, missä ilmaistaan tarve saada lähinnä ulkomaisille poimijoille koulutuksen kautta paremmat tiedot ja ohjeet jokamiehenoikeuksien perusteella tapahtuvaan luonnonmarjapoimintaan. Pieniä kahnauksiahan on esiintynyt jonkin verran, kun ulkomaalaisia on ilmaantunut paikallisten asukkaiden tutuille marjamaille. Vaikka metsissä pyöriikin vuosittain muutamia tuhansia lähinnä thaimaalaisia, maastoon jää edelleen valtavasti marjoja mätänemään, joten tervetuloa vaan kaikki sääntöjä noudattavat poimijat.
Mustikan osuus poimituista luonnonmarjoista on 40%
Meille suomalaisille luonnonmarjojen poiminta lienee nykyisin pääasiassa vain pientä kotitarvemarjastusta, mikä onkin varsin hyvää ja hauskaakin hyötyliikuntaa, varsinkaan jos ei pelkää marjastuksen aikoihin niskavilloihin tarrautuvia hirvikärpäsiä. Toki joukossamme on myös henkilöitä, jotka poimivat marjoja myyntiäkin varten. Verovapaat myyntitulot ovat hyvänä kannustimena. Poiminta on nykyisin joutuisaa, kun avuksi on kehitetty poimureita ja muita vempaimia, jotka vähentävät kyykkimistarvetta ja sen myötä selän kipeytymisalttiutta.
Puolukkaa poimitaan metsämarjoista toiseksi eniten eli 35%
Pidän marjastusta nykyisin, ainakin omalta kohdaltani, pienenä syksyisenä harrastuksena, ja sitä se taitaa olla useimpien suomalaisten kohdalla. Toista oli ennen, esimerkiksi Perä-Pohjolassa 1950- ja 1960-luvuilla. Ilmaisiin luonnonantimiin oli pakko turvautua kuusihenkisessä perheessä, josta kaikki olivat mukana keräämässä niin paljon marjoja, että niistä tehdyt mehut ja muut ”syltyt” täyttivät talon alla olleen kellarin hyllyt. Mieleeni on jäänyt, kuinka jokin mehupullo oli saattanut jäädä muutamaksi vuodeksi hyllyyn ja kun se sitä oltiin avaamassa, pullon sisälle kertynyt paine poksautti mehut kattoon.
Hillojen poimintaa Torviaavantien varrella 1970-luvun lopulla
Mustikoita ja puolukoita riitti hyvin kaikille kyläläisille muutaman kilometrin säteeltä poimittuna. Toisin olikin laita vaarainten (vadelma) ja hillojen (lakka, suomuurain). Vaaraimia piti lähteä poimimaan jo ennen aamuviittä, jotta olisi ehtinyt paikalle ensimmäisenä. Jo silloin saattoi jonkun pää vilkkua pensaiden toisella puolella. Eihän sitä tietenkään voi verrata ulkomaalaisten ja suomalaisten nahisteluun, mutta kilpailu arvokkaista marjoista oli kovaa. Hillojen hakumatkaa Torviaavan sorapintaista tietä polkupyörällä ajaen kertyi edestakaisin 25 kilometriä. Kompassisuunnalla löytyivät ne tiedossa olleet hyvät hillapaikat, jos halla ei ollut vienyt satoa.
