Kolmioka versoo
Ensi viikolla ilmestyvässä Oma PIHA -lehdessä on Aarno Kasvin kiinnostava artikkeli hernekasveihin kuuluvista puista ja pensaista. Jutussa mainitaan kolmioka (Gleditsia triacanthos) vain ohimennen, sillä se on meillä talvenarka.
Ostin kaksi kolmiokan piikitöntä versiota (G. t. var. inermis) viime kesänä Vakka-Taimesta. Kovinkaan monesta puutarhamyymälästä tai taimistosta kasvia ei taida Suomessa edes saada. Valitsin alle polvenkorkuiset pienet puunalut, jotta ne saisivat hyvän lähdön elämään avomaalla – uskon vakaasti siihen, että ruukussa spiraalille kasvaneet juuret ovat haitaksi puulle ainakin sen ensimmäisinä vuosina, ellei koko elämän. Jos puu on vielä pieni ja sillä on ruukussaan vielä kohtuullisen suora juuri, juurtuu se maahan paremmin. Tämä ei siis ole tieteellisesti todistettua, vaan omaa järkeilyäni. Kovin suurella puulla on jo lehtimassaakin runsaasti verrattuna pieneen juuripaakkuun ahtaassa ruukun multatilassa, josta sen on nestettä imemän. Tällaiset pitkät puuntaimet kuivuvat erittäin herkästi, mikä on harmi, sillä ne ovat kalliitakin.
Viime talvi oli mitä oli: sateinen ja märkä syksy, sitten tuli lumi, joka suli tammikuun alussa lähes kokonaan pois. Sen jälkeen hirmupakkaset ja kovaksi jääksi mennyt lumikerros, jonka alle kissani eivät päässeet myyriä metsästämään kuukausimääriin. Olin istuttanut kolmiokat paikkaan, jossa maa saattaa olla syksyllä hyvinkin märkää. Nurmi puuntaimien vierestä meni talven aikana täysin makkaralle vesimyyrien toimesta. Kun lumi suli, mietin, mitenköhän kolmioka-reppanat tuosta ovat voineet selvitä.
Kumpikin versoo! Ei aivan sieltä polvenkorkeudelta, mutta puolisäärestä ainakin.
