Vanhan pihan ostaja perii kaikenlaista. Osa on iloisia yllätyksiä, osa riesoja. Kuten kenen tahansa kanssa, myös puutarhansa kanssa täytyy vain oppia elämään.
Oma PIHA -lehden numerossa 5/2025 on asiaa vanhoista pihoista: vanhan pihan kunnostamisesta ja siitä, miten paljon muistitietoa puutarhoihin liittyy. Kirjakatsauksessa esitellään ihastuttava yhden puutarhan ja suvun historiikkikirja Puutarhaihmiset, jossa käsitellään yhden pihan kautta maan- ja maailmanlaajuisiakin asioita.
Ostin oman puutarhani vuonna 2006. Sen mukana tuli kokoelma rakennuksia ja talonrötisköjä, joista yhdessä oli niin kaunis kakluuni, että se vaikutti ostopäätökseen. Vielä enemmän vaikutti ympäröivä kaunis kylä ja sijainti avarassa ja aurinkoisessa etelärinteessä. Miten oivallinen paikka puutarhaa ajatellen!
Varsinaista puutarhaihmistä täällä ei vaikuta olleen noin sataan vuoteen, sillä niin vanhoja ovat pihan lähes hoitamatta selvinneet koriste- ja hyötykasvit. Kukkapenkkejäkään ei ollut, vain joitakin sinnitteleviä koristekasveja parilla talonseinustalla. Niinpä olen saanut haalia kasveja sieltä täältä ja kaivaa kukkapenkit mihin lystäsin.
Aika moni kukkapenkki on syntynyt liian ison kiven ympärille. Kivi, joka on sen verran koholla, että se häiritsee ruohonleikkuuta ja niin iso, ettei sitä saa ylös, on hyvä syy perustaa istutusalue. Näin syntyi esimerkiksi ruskopenkki, josta jutun ensimmäinen kuva on. Siinä on iltaruskon sävyjä. Tiikerililja olisi sellainen kasvi, jota vanhalla pihalla saattaisi olla, mutta täältä ei sellaista löytynyt. Onneksi ystäväni äidillä oli vanha piha ja sain tiikeriä sieltä. Tiikerililjan kaverina kukkii ruskosormustinkukka ja tämä pari mielestäni näyttää hyvin sen, mihin perinnekasvin ja uuden koristekasvin liitto parhaimmillaan voi yltää.
Vanhoista kasveista näkyvin oli juhannusruusu, joka oli levinnyt pienen asunnon kokoiseksi vanhan asuintalon eteläseinällä. Se pyrki kasvamaan myös talon sisään silloin, kun lattiat poistettiin talon kengittämistä varten. Ruusua on täytynyt kurittaa rankalla kädellä – ja kurittaminen on jatkuvaa, sillä juhannusruusu pyrkii valloittamaan maailmaa joka suuntaan. Vain vieressä kasvavan ison kuusen alle se ei ole kovin innokas yrittämään.
Mutta onhan juhannusruusu tavattoman kaunis, ihana, nostalginen ja suorastaan välttämätön vanhan pihan kasvi! Sen eteen sijoitetuilla aurinkotuoleilla saa viettää kesän tuoksuvimpia lepohetkiä.
Vanhan talon eteläseinustalla kasvoi myös juhannuspioni, joka on arvokas perinnekasvi, sillä se on hävinnyt useimmista maista, kun komeammat uudet kiinanpionit syrjäyttivät sen. Meillä karussa pohjolassa tämä sinnikäs matala pioni on säilynyt. Olen jakanut pionia lukuisiin muihin paikkoihin ja myös muiden puutarhoihin, sillä pikkuisen pionin elinvoima on valtava.
Yksi jakopaloista kasvaa vanhan 'Åkerö' -omenapuun alla tasaisella, neliön muotoisella alueella, josta tein muotopuutarhan puksipuuaitoineen. Vaikka tuollainen muotopuutarha on varsin epäsuomalainen, soveltuvat perinnekasvit siihen erinomaisesti – jälleen yhdessä uudempien hömpötyksien kuten koristelaukkojen kanssa. Kuvassa näkyy myös lehtoakileijoja; niiden vanhoja kukkamuotoja uudenaikaisia, tähtimäisiä Barlow-lajikkeita.
Kaikenlaisilla tonteilla, niin vanhoilla kuin uusillakin, on syytä arvostaa luonnonkasveja, mikäli niitä vain maasta nousee. Ihanimpia yllätyksiä ovat lehdokit, metsä- ja haisukurjenpolvet, ahomansikat ja kevätesikot – voi sitä kiirettä, joka keväällä tuli, kun huomasin kasanneeni risuja ensimmäisenä syksynä kohtaan, josta nousisi puoli vuotta myöhemmin kevätesikoita runsain määrin!
Ikävämpiä löytöjä ovat viheliäiset ja vaikeasti hävitettävät vuohenputket ja vuohenkellot (miksi nämä leviäjät on nimetty vuohen mukaan?) – joista kumpaakaan ei onneksi pihaltani löytynyt. Se on suoranainen ihme vanhalla pihalla. Inhoja jättiputkia, japanintatarta tai jättipalsamiakaan ei ollut. Maahumalan olen ihan itse tuonut riesakseni. Nokkosta, pelto-ohdaketta ja rönsyleinikkiä tulee kuitenkin löytymään maailman tappiin asti, niistä ei pääse koskaan eroon.
Puutarhani on vähän turhankin rehevä, muinaisen lahdenpohjukan savista rantaa kun on. Yhdessä kohdassa on edesmennyt rakennus; se on harvoja kuivia kohtia. Siihen syntyi luontevasti keto. Suureksi ilokseni paikasta puskee luonnostaan keltamataraa ja muita kuivan niityn kasveja. Onkin tärkeää tunnistaa pihan erilaiset kasvupaikat ja vaalia niitä ja niiden luonnonkasvillisuutta.
Olen silti häirinnyt ketoa kaivelemalla sitä: yhtenä kesänä serkkuni toi tullessaan metallinpaljastimen ja sen kanssa täytyi tietysti tutkia entisen rakennuksen alue. Kylläpä siinä piippasi: maasta nousi muun muassa rikkinäinen paistinpannu, hellanrenkaita, uuninluukkuja ja jopa täysin ehjä mustepullo. Kaivelu ei toisaalta ole pahaksi: se saattaa nostaa pinnalle mullassa uinuvia siemeniä. Tulikukkaa ja hullukaalia nousee kohdista, joita olen myllännyt. Ja rikottuihin kohtiin voi ripotella tienposkessa kasvavan ketoneilikan siemeniä.
Talon länsipääty oli käynyt varjoisaksi talon kulmalle joskus istutetun pihasyreenin takia; pienestä syreenipuskasta on kasvanut valtava, kolmimetrinen pehko. Sen takaa löytyi muutamia lehtiä, jotka selvästi kuuluivat päivänliljalle.
Siirsin lehtituppaita sinne sun tänne. Kukat paljastivat kasvin olevan rusopäivänliljaa. Se on levinnyt jo sen verran, että olen päättänyt kaivaa ainakin yllä olevan kuvan kasvustosta osan ylös – tosin päätös ei vielä takaa nopeaa toimintaa tällä tontilla. Syyshohdekukka ja kallionauhus ovat jääneet päivänliljan kasvuvoiman jalkoihin, eikä viereinen narsissikaan ole oikein jaksanut enää kukkia, joten jotakin olisi tehtävä.
Tontilla saapastellessaan ja kasvillisuutta sekä kosteusoloja tarkastellessaan oppii vähitellen tunnistamaan, missä kohdissa täytyy kasvien sietää talvista märkyyttä, missä kesäistä kuivuutta. Siksi neuvo siitä, että vanhalla pihalla täytyisi vain tarkkailla ensimmäinen vuosi, on pätevä – mutta kuka voi vastustaa maankaivuun kutsua?
Ehkä kaikkea ei tarvitse kaivaa kerralla, eikä pystykään. Minäkin perustin ensimmäisenä kesänä vain pienen kukkapenkin. Siitä on sitten hyvä myöhemmin laajentaa ja siirtää kasveja uusille istutusalueille. Vasta muutama vuosi sitten raivasin kivisen rinnealueen hyvin paahteisella paikalla. Siitä tuli preeria. Nyt preerialla kukkii ystävältä saatu vanha syysleimu – sitäkään ei tällä pihalla vanhastaan ollut – ja koristeheinät, joukossa myös itsekseen tulleet ahdekaunokit ja mäkimeiramit.
Joskus tällainen koriste- ja luonnonkasvien liitto on kaikkein kaunein ja myös helppohoitoisin.
Opiskelin puutarhasuunnittelijaksi ja maisema-arkkitehdiksi, mutta veri veti kirjoittamisen pariin. Asun enimmäkseen Korppoossa, jossa kunnostan vanhaa talonrötisköä ja sen lähes umpeenkasvanutta pihaa hitaasti, rauhassa, kiinnostuksella paikan menneisyyttä kohtaan. Harrastan verkkaista löytöretkeilyä ja kasvien keräilyä; hurahduksen kohteina ovat ainakin varjohiipat, narsissit, vuokot ja koiranhampaat. Vastapainoksi kaupungissa käydessäni olen parvekepuutarhuri.
Oma PIHA on lehti sinulle, joka nautit pihasta, puutarhasta tai parvekkeesta.
Löydät lehden sivuilta sekä harvinaisuuksia että perinteisiä pihakasveja – vinkkejä uuden tontin omistajalle ja konkaripuutarhurille.
Mahdollisimman luonnonmukaisen hyötytarhan perustaminen on arjen ekoteko. Tasapainoisessa puutarhassa ravinteet kiertävät, komposti tuottaa multaa ja satokasvit voivat hyvin. Kotitarveviljely on nykyisessä maailmantilanteessa ajankohtaisempaa kuin koskaan.
Sadetta on saatu jo enemmän kuin tarpeeksi. Eilen oli täälläpäin sateisin päivä tähän mennessä. Vettä tuli kuin saavista kaataen aamusta iltapäivään. Koskahan alkaa se lämmin, ihana kesä ja sortsikelit?
Olimme tämän viikon tiistaina (16.2.) Hangon lähellä olevilla niityillä hakemassa kissaisia pajunoksia. Siellä tapasimme mieshenkilön, joka kiikaroi niittyjä tarkasti joka suuntaan. Hän kertoi yrittävänsä havainnoida, josko kiuru olisi jo palannut muuttomatkaltaan. – Yleensä kiurun laulun kuulee kylläkin ennen kuin linnun näkee, hän totesi. Mutta haahka on nähty jo Jurmossa, mies lisäsi. Tänään postilaatikkoon saapunut paikallislehti
Pääsiäinen on kristillisistä juhlista vanhin ja tärkein. Monet pääsiäisen perinteet liittyvät valon lisääntymiseen luonnossa. Suomen kielen sana pääsiäinen, Agricolan kirjoituksissa päsieinen, viittaa paastosta pääsemiseen. Pääsiäistä vietetään kevään ensimmäistä täysikuuta seuraavana sunnuntaina, aikaisintaan 22. maaliskuuta ja viimeistään 25. huhtikuuta. Pääsiäinen on kristillisistä juhlista vanhin ja tärkein. Pääsiäistä on varhaisimpien tietojen mukaan vietetty jo 100-luvulla. Pääsiäisenä juhlitaan
WWF kampanjoi toista vuotta rakennetun ympäristön villiinnyttämisen ja elinympäristöverkoston luomisen puolesta. Katso alta villiinnyttämisen vinkkilistaa🌻
Kimalaiset ahkeroivat aurinkoisessa elokuun lavatarhassa kukasta kukkaan – ja sehän tietää runsasta siemensatoa korjattavaksi. Nappaa vinkit, mitä juuri nyt kannattaa kerätä!
Elokuu on monesti hyötytarhurin juhlaa. Pitkät päivät, lämpö ja kesäsateet ovat tehneet tehtävänsä. Lavatarha on nyt parhaimmillaan – täynnä väriä, tuoksua ja satoa.
Tässä on lisäpaloja, tunnelmia, pohdintoja, kasveja, salaisia näkymiä ja historiallisia lampaitakin täydentämään artikkeliani Heale Gardenista. Jos haluat lukea varsinaisen artikkelin ensin, sen linkki löytyy lopusta. Voit myös hyvin aloittaa tästä.
Viherkameleonttilehti tunnetaan Japanissa rohtokasvina ja kauniisti kukkivana, mutta vallattomasti leviävänä pihakasvina.
Kirsikaluumu (Prunus cerasifera) hurmaa runsalla kukinnallaan toukokuussa. Loppukesällä kypsyvät makeat pienet luumarjat, eli luumut, ovat kuin mehevää, makeaa karkkia.
