Mitä emäntä silloin tekee?
Hän lähtee baanalle.
Hän mene lähimmäksi sitä historiallista kohtaa, miksi oikeastaan koko paikka on aikanaan syntynyt.
Sen paikan nimi on kerman koski.
Ilman sitä, koko paikkakuntaa ei olisi olemassa.
Kaksi vuotta ihmettelin, mikä kumman punainen savennäköinen törmä hehkui ennen sillan kulmaa. Muutama kuukausi sitten se selvisi. Se ei ole savea, vaan purua, punaista purua, jäänteinä niiltä ajoilta, kun tukkimiehet laskivat koskia, sahatavara kulki matkaansa ennen kaikkea itään, ja koskella oli muutakin elämää kuin näin talvisaikaan unholassa nököttävä kioski, josta kesällä saa loistavia vohveleita.
Paikan kyljessä on tanssilava ja kesäteatteri.
Mutta miksi pitää suunnata sinne?
Siksi, että virtaava, jäätymätön vesi on jyrkkä vastakohta oman tilan hiljaisuudelle.
Maisema muuttaa muotoaan joka päivä.
Kesällä se on rauhallisempi, mutta sinne, niihin kuohuihin voi upottaa tylsät ajatuksensa, jos muita ketään ei ole paikalla voi yrittää laulaa tukkilaislauluja ja huutaa niin kovaa, että varmaan känkkäränkkä lähtee tiehensä. Mitä sitä nyt turhia murehtimaan.
Ei niillä uitoillakaan aina niin helppoa ollut, oli sitten kultaiset vitjat tai ei.
Mutta uitoilla tapahtui, milloin oli Marleenaa ja pulskempaa ulpukkaa, sydämeni rauhan kukkaa.
Kun kerran hurahtaa veden soljuvuuden merkitykseen, sitä ei unohda ikinä.
Ja näin talvisaikaan, kun huurteisesta vedenjuoksusta lauhtunut emäntä palaa hiljaiselle kotikonnulle, hän panee taatusti pannukakun uuniin.
Käykö kateeksi?
