Kauneus voi olla pienissä esineissä silloin kun talven keskellä katselee omaa kotikontuaan.

Kun laitan ikkunan auki, hiljaisuuden keskeltä alkaa kuulua pientä kilinää, kauniimpaa kuin mikään kilinä voi olla: tuulikello.

Ei se ole sattumaa, että kilkattaja on kerman kanavalla.
Se on odottanut paikkaansa pitkään. Aina kello on ollut käytöissä, mutta se ei ole soinut.
Nyt se soi.

Ihmisillä on tapana kerätä omasta mielestään tärkeitä tavaroita matkan varrelta. Minun kelloni on napapiiriltä. En ikinä unohda päivää kun sen ostin.

Yli kymmenen vuotta se roikkui Helsingin asunnon ikkunassa. Kaunishan se oli, mutta ei kilkannut.

Kerman kanavalla, kun avaan oven aamutuimaan, tiedän heti tuuleeko vai ei
Sen sointi on niin kaunis, että pysähdyn portaille ja kuuntelen.
Se on löytänyt paikkansa.Kuka muistaa maitotonkan. Minä ainakin. Täällä niitä on useita, mutta yksi on saanut kunniapaikan porraspieleen.

Äitini pitää raparpereista ja niitäkin täällä on runsaasti.Viime kesänä hän yllätti minut tultuani kauppareissulta. Tonkassa säteilivät raparperin kukat.
Olin mykistynyt.Talvisaikaan saunoessani ihailen maitotonkkaa erityisesti. En tiedä miksi. Se vaan tuo mieleen sekä haikeutta että iloa.

Jaa artikkeli