Sisäkukkien aika alkaa olla juuri nyt.Ne tarvitsevat hellyyttä, huolenpitoa ja mullanvaihtoa, jos sitä ei ole tehty aikoihin.
Joku voi nauraa sille vanhalle sanonnalle, että varastettu pistokas kasvaa parhaiten.Se on ihan totta.
Äitini teki sitä asuessamme Oulussa. Hän ei varastanut vaan pyysi, saisiko pistokkaan esimerkiksi posliinikukasta. Hän sai. En koskaan unohda sitä koko makuu- ja olohuoneen kiertävää, tuoksuvaa ihmepuuta, josta irtosi kummallista tahmaa.
Nyt minulla itselläni on sellainen, luvalla saatu.
Se oli tosi pieni, kun sen panin purkkiin Helsingissä ja viidessä vuodessa siitä on tullut varsinainen valloittaja. Ja aina se pukkaa kukkansa esiin silloin, kun itse en ole paikalla, mutta silti pääsen näitä vaaleanpunaisia, mähmäisiä terttuja ihastelemaan.
Täällä Karjalan puolessa tai Savon ja Karjalan rajamailla tajusin, millaisia ovat karjalaiset. Päivä päivältä tajuan yhä enemmän.
Kun ensimmäisen kerran pari vuotta sitten menin muistaakseni jäätelöpakkauksen kanssa kylään vastapäiseen naapuriin, minut otettiin sydämellisesti vastaan.
Kun ihastelin agaavetyyppistä kasvia porraskäytävässä, Irja sanoi, että vie toki mennessäsi.
Niin veinkin, se on kovia kokenut, mutta kukoistaa. Ja alustana on kyläsepän vaimon Hellin kaunis lautanen.
Olkoon tuo kasvi todisteena siitä sitkeydestä, jota täällä keskellä ei miltään tarvitaan. Se nimittäin voi hyvin ja saa kohta lannoitetta.
Miksi sain kasvin mukaani?
Olen oppinut monessa paikassa täällä susirajalla monta hienoa asiaa.
Muun muassa sen, että kun menen kylään, ei tarvitse viedä tuomisia, elleivät ne ole aivan erikoisia.
Kylään ei mennä eväiden kera. Se on minusta hieno periaate. Talo tarjoaa, mitä talolla on.
Sen olen saanut tuta monta kertaa, kuin myös sen, että Teitittely ei sovi: se on sie ja mie.
