Kuljen ajoittain pienen asutuskeskittymän laidalla metsittyneellä talonpaikalla yhä kasvavan omenapuuvanhuksen ohitse. Sitkeää puuta tulee tervehdittyä ja kuvattua eri vuodenaikoina.

Sen kukkaisuus kiinnittää touko-kesäkuussa huomion läheiseltä kävelytieltä saakka. Ruska-ajan asu on kellertävän limenvärinen, ja talvea kohti puun hahmo käkkyröityy, kun jäkälöityneet, koukkuiset oksat paljastuvat.

Tällaiset omalla tavallaan puutarhahistoriaa henkivät näyt ovat mahdollisia ympäri Suomen: talo on ajan saatossa hävinnyt, mutta varttunut omenapuu tai useampi merkkaa vielä puutarhan paikkaa.

Jos vanhapuustoiset pihapiirit päätyvät vaikkapa taloineen kaikkineen puutarhaihmisten huomaan, voidaan heikossa hapessa olevia, mutta esimerkiksi suuremmat runkoviat välttäneitä omenapuita uudistaa leikkaamalla. Vähän kerrassaan ja suunnitelmallisesti toteutettu työ kannattaa, sillä vanhat harvinaiset omenalajikkeet saattavat olla kulinaristisia aarteita.

Jos puuhun kehittyy omenoita, voi lajikkeen tunnistusapua kysyä esimerkiksi perinnetahojen järjestämiltä omenapäiviltä tai omenoihin erinoistuneilta taimistoilta. Myös sadon kypsymisaika tarjoaa osviittaa siitä, millainen omppu voisi kyseessä olla.

Omenankukkien ihanuutta!

 

Jaa artikkeli