Pihan keväiset esikot

Esikot kuuluvat puutarhan kevääseen siinä kuin sipulikukatkin. Esikot sopivat pihassa kaikkialle: lehtipuiden alle pensasryhmien reunamille niitylle ruusutarhaan perennapenkkiin kivikkotarhaan sekä terassin tai kuistin ruukkuihin.

Loistokevätesikoiden (Primula Polyantha-Ryhmä) kukanväreistä on vaikea valita suosikkia kun kaikki näyttävät kauniilta.

Pieni esikko-opas

Paras kasvupaikka

Pääsääntö kuuluu, että kaikki pehmeälehtiset esikot viihtyvät osavarjoisessa paikassa muhevassa, läpäisevässä, kalkitussa ja ravinteisessa maassa, joka ei kuivu täysin kesällä ja joka ei ole märkää talvella. Tuo ”kesällä kostea, muttei talvella märkä” maa saattaa tuntua käytännössä utopialta, mutta täytyy vain yrittää järjestää. Kesäkosteuden varmistavat savinen pohjamaa, hyvä multa ja ruohokate sekä tiukan paikan tullen kastelu. Talvinen märkyys pysyy yleensä riittävästi aisoissa loivassa rinteessä ja kohopenkissä.

Esikoiden kasvupaikan tulee olla sopivasti avoin, siis väljä ja valoisa. Esikot eivät siedä sankkaa varjostusta eivätkä naapuriperennojen tai rikkaruohojen jalkoihin jäämistä. Lehdet pysyvät kasvussa syystalveen saakka tai voivat olla jopa talvivihreät, siksi valo on tarpeen kaiken aikaa.

Esikoita kannattaa istuttaa koemielessä eri puolille tonttia ja katsoa, mikä esikko pärjää parhaiten missäkin. Tulokset voivat yllättää, luontohan on ihmeellinen.

Hoito ja jakaminen

Keväiset esikot eivät tarvitse sen kummempaa hoitoa kuin perennat yleensäkään. Tärkeintä on pitää huolta maan multavuudesta ja kuohkeudesta, joten esikoiden ympärille on viisasta levittää katetta. Keväällä komposti- tai säkkimultaa (samalla tulee lannoitusta), kesällä ruohosilppua, syksyllä lehtisilppua.

Tiheiksi tulleet ja maasta ylös pyrkivät esikkomättäät jaetaan varhain keväällä tai ehkä mieluummin loppukesällä, jotta ei häiritä kukintaa. Värikäskukkaiset, jalostetut lajikkeet saattavat kaivata jakamista jopa joka toinen vuosi pysyäkseen elinvoimaisina. Jakopalat istutetaan kunnostettuun multaan takaisin tai toiseen paikkaan tai annetaan puutarhaystäville.

Eräät uudemmat esikkolajikkeet ovat
lyhytikäisiä ja häviävät talven aikana jälkiä jättämättä, vaikka mitä tekisi. Jos tämä harmittaa, kannattaa etsiä esikoita, jotka ovat osoittautuneet pitkäikäisiksi naapurien, sukulaisten tai toisten puutarhaharrastajien pihoissa.

Hyvä yleiskirja esikoista

Jodie Mitchell & Lynne Lawson:
The Plant Lover’s Guide to Primulas
Timber Press, 2016, 246 sivua, englanninkielinen. Saatavana mm. Adlibriksen kautta.

Esikonharrastajan pyhiinvaellusosoite

barnhaven.com

Esikkolajeja

Etelänkevätesikko

Primula elatior

Kotoisin laajalta alueelta Etelä- ja Keski-Euroopasta sekä Itä-Euroopasta Altaille. Meitä lähimmät villit kasvustot Tanskassa ja Ruotsin Skånessa.

Suomessa koristekasvi ja paikoin viljelykarkulainen.

Korkeus kukkivana noin 20 cm.

Lehdet soikeat, ryppypintaiset, ruusukkeena.

Kukat vaaleankeltaiset, 1,5–2 cm leveät. Vanan päässä toispuolinen, monikukkainen kukinto.

Kukinta Etelä-Suomessa toukokuun alkupuolella.

Etelänkevätesikko on esikoista se, joka menestyy puutarhassani hyvin, vaikka en ”hoida” sitä mitenkään. Jos en muista poistaa kuihtuneita kukkia tai siemenkodan alkuja tai edes kerätä kypsiä siemeniä talteen, ilmestyy emokasvien lähelle tiuha esikontaimien matto. Ei väliä, onko paikka aurinkoinen vai varjoinen, esikkoja tulee. Joudun kitkemään liikoja pikkutaimia pois ja kiskomaan isojakin esikkopehkoja liljojen seasta tai pionien päältä. Tonttimme puolimultava hienohiekkamaa, joka on hiukan karua, mutta hikevää, sattuu ilmeisesti olemaan etelänkevätesikolle mieluisaa.

Kukat alkavat aueta vapun maissa, ja kukinta on runsaimmillaan äitienpäivän tienoilla. Vaaleankeltainen esikkokuohu on kaunista katseltavaa varhaisten narsissinkukkien ja versovien perennojen väleissä sekä hiirenkorvaisten pensaiden lähellä. Onpa jokunen esikko karannut viereiselle tonttimaallekin ja kukkii siellä kilpaa valkovuokkojen kanssa.

Etelänkevätesikko on hyvä pihan perusesikko. Se menestyy monenlaisilla kasvupaikoilla ja lisääntyy itsekseen. Sitä kannattaa kokeilla viimeistään silloin, jos muut esikot tuntuvat katoavan pihalta muutamassa vuodessa.

Kevätesikko

Primula veris

Kotoisin laajalta alueelta koko Euroopasta Venäjälle sekä Kaukasukselta.

Suomessa luontaisena Ahvenanmaalla, saaristossa ja mantereen lounais- ja eteläosissa. Koristekasvi ja monin paikoin viljelykarkulainen.

Korkeus kukkivana 15–30 cm.

Lehdet pitkänpuikeat, kurttuiset, ruusukkeena.

Kukat heleänkeltaiset, oranssitäpläiset, 1–1,5 cm leveät. Vanan päässä toispuolinen tai useammin eri suuntiin siirottava, monikukkainen kukinto.

Kukinta toukokuun loppupuolella.

Kun perinteinen kevätesikko avaa kukkansa, ollaan jo lähellä kesää. Kevätesikko pitää tuoreemmasta, ravinteisemmasta ja savisemmasta maasta kuin etelänkevätesikko ja näivettyy pois, jos paikka on liian kuiva ja köyhä. Toisaalta hoidetussa pihassa, jossa ei ole kilpailua korkean luonnonkasvillisuuden kanssa, kevätesikko saattaa pärjätä pitkät ajat melko karussakin kohdassa, kunhan ei joudu paahtumaan auringossa. Viihtyvä kevätesikko tekee paljon siemeniä ja leviää omia aikojaan, mutta ei yleensä siinä määrin kuin etelänkevätesikko.

Kevätesikko kasvaa runsaana lounaissaariston keväisillä lehtoniityillä, ja se on Ahvenanmaan maakuntakukka. Pohjoisempana sitä näkee koristekasvina. Esimerkiksi Vaasan seudulla kasvaa pihoilla kevätesikkoa yleisesti ja sen näköisesti, että kasvustot ovat vanhaa perua.

Kevätesikosta on vanhastaan viljelyssä myös punakukkaisia muotoja. Hieman yllättävää on se, että kun kylvää punakukkaisesta kevätesikosta kerättyjä siemeniä, valtaosa siementaimista on edelleen punakukkaisia eli esikko ei yritä kovin innokkaasti palautua keltakukkaiseksi. Toisinaan puna- ja keltakukkainen kevätesikko risteytyvät ja tuloksena on rusehtavakukkainen kevätesikko.

Loistokevätesikoita

Loistokevät- ja tarhakääpiöesikot

Primula Polyantha-Ryhmän ja Vulgaris-Ryhmän lajikkeet

Tausta. Jalostuksen tuloksena syntyneitä komea- ja värikäskukkaisia esikoita. Lähtöisin pääosin Britanniasta, myös Saksasta ja Hollannista.

Suomessa koristekasveja.

Korkeus kukkivana polyanthus-tyyppinen lajike 15–30 cm ja vulgaris- eli acaulis-tyyppinen lajike 10–15 cm.

Lehdet pitkänsuikeat, ryppyiset, ruusukkeena.

Kukat 2–5 cm leveitä, edustettuina melkein kaikki värit ja sävyt. On yksi- ja kaksivärisiä, kuviollisia ja raidallisia kukkia, yksinkertaisia ja kerrannaisia kukkia sekä erikoismuotoja. Polyanthus: lehtien keskeltä nousee vanoja, joiden päässä on monikukkainen kukinto. Acaulis: ei vanaa vaan kukat nousevat yksitellen lehtien keskeltä.

Kukinta huhti–touko–kesäkuussa.

Brittien legendaarinen kevätkukka primrose (wild primrose, English primrose) on nimetty meillä vähemmän runollisesti kääpiöesikoksi (Primula vulgaris, aiemmin P. acaulis). Suomenkielinen nimi kuvaa kasvin korkeutta – kymmenkunta senttiä – mutta ei tee oikeutta kukille, jotka ovat suuret ja avoimet. Brittein saarten ja muun Euroopan länsipuolen valoisiin lehtimetsiin puhkeaa varhain keväällä matala, vaaleankeltainen esikkomatto. Kukat nousevat yksittäin suoraan lehtimättäästä toisin kuin kevätesikolla ja etelänkevätesikolla, joilla kukat ovat sarjassa vanan päässä. Suomessa tätä ihastuttavaa villiesikkoa ei ole jostain syystä suuremmin kasvatettu, vaikka se tiettävästi olisi aivan kestävä ja kukkisi maan eteläosassa ehkä jo huhtikuun puolella.

Britit sen sijaan ovat melkeinpä palvoneet pientä esikkoaan kautta aikain – tai sellainen mielikuva tulee lukiessa kääpiöesikon viljelyhistoriaa. Jo 1500-luvulla saarivaltakunnassa otettiin luonnosta talteen tavallisuudesta poikkeavia valko- ja punertavakukkaisia kääpiöesikoita. Vähän myöhemmin tuotiin Turkista ja Kreikasta kääpiöesikon toista alalajia (subsp. sibthorpii), jolla on vaihtelevasti vaaleanpuna- ja liilansävyisiä kukkia. Puutarhojen esikoiden kukanväreihin alkoi ilmestyä vaihtelua toden teolla. Määrätietoisemmaksi esikonjalostus muuttui Britanniassa 1900-luvun alussa, jolloin voidaan katsoa nykyisten lajikkeiden, tarhakääpiöesikoiden, esivanhempien syntyneen. Myös tarhakääpiöesikoista britit käyttävät nimeä primrose.

Kääpiöesikon viljelymuotoja risteytettiin aikoinaan myös kevätesikon (engl. cowslip) ja etelänkevätesikon (engl. oxslip) kanssa. Tuloksena oli esikoita, joiden kookkaat kukat olivat sarjassa korkean vanan päässä, samaan tapaan kuin kevät-
esikoilla. Näistä lajikkeista käytettiin ja käytetään edelleen yleisnimitystä polyanthus, joka tarkoittaa monikukkaista.

Etenkin tarhakääpiöesikot ovat jo pitkään olleet tärkeitä kausiruukkukukkia keskitalvesta kevääseen niin meillä kuin muuallakin. Matalia kasveja on helppo kuljettaa ja käsitellä. Myös korkeavartisia loistokevätesikoita näkee myynnissä, mutta harvemmin. Markettiesikoita on vaikea vastustaa, sillä lehtiruusukkeen keskellä loistavat värikkäät kukat lämmittävät talven riuduttamaa mieltä. Kuivassa huoneilmassa ja luonnonvalon puutteessa esikoiden kukoistus hiipuu valitettavan nopeasti. Jos onnistuu pitämään ruukkuesikon hengissä kevääseen saakka, se on paras istuttaa ulos kukkatarhaan tai pensasryhmän vierelle. Kenties se kasvaa hyvin ja kukkii monena keväänä, kenties ei.

Markettiesikoita varmempi tapa saada värikkäitä esikkolajikkeita puutarhaan on hankkia ulkona kasvatettuja taimia puutarhamyymälöistä tai harrastajien taimitapahtumista. Tai ehkä naapuri antaa palasen menestyvästä, suureksi levinneestä esikkomättäästään. Jos tulee oikein esikkokuume, siihen ei yleensä ole muuta lääkettä kuin siemenet ja oma taimikasvatus. Sekä tarhakääpiöesikoiden että loistokevätesikoiden siemenseoksia on tarjolla monilla siemenmyyjillä.

Palloesikko

Primula denticulata

Kotoisin Himalajalta, tuoreilta rinneniityiltä.

Suomessa koristekasvi.

Korkeus kukkivana 10–30 cm.

Lehdet pitkänsuikeat, ryppypintaiset, ruusukkeena.

Kukat sinertävän vaaleanpunaiset tai liilat, lajikkeilla valkoiset, sinisävyiset, punavioletit tai punaiset. Vanan päässä pallomainen kukinto.

Kukinta toukokuun alkupuolella.

Veikeä palloesikko ryhtyy kukkimaan aikaisin, samaan aikaan kuin etelänkevätesikko. Alussa hieman mehitähteä muistuttavat ruusukkeet ilmestyvät näkyviin sulavan lumen alta. Ruusukkeen keskellä on tumma ja tiheä kumpu nuppuja, kuin nuppineulanpäitä.

Sään lämmetessä lehdet pitenevät, kasvava kukkavana työntää nuppukumpua ylöspäin ja nuput pullistuvat. Laitimmaiset kukat avautuvat usein jo ennen vappua. Pian vanat venyvät vaaksan mittaisiksi ja loputkin nuput aukeavat muodostamaan tutun pallomaisen kukinnon. Suuresta ruusukkeesta tulee monta vanaa ja palloa.

Myöhemmin kesällä lehdet venyvät jopa 30-senttisiksi. Ne kasvavat melkein maanmyötäisinä ja peittävät maata tehokkaasti. Ulkomaisissa perennakirjoissa varoitellaan palloesikon elinvoimasta, peittävyydestä ja nopeasta leviämisestä jakautumalla ja siemenistä. Suomessa palloesikko ei tapaa ryhtyä rikkaruohoksi, täkäläiset kasvuolot ovat sille nähtävästi sen verran koettelevat.

Otollisin kasvupaikka palloesikolle on melko aurinkoinen kohopenkki tai loiva rinne, jossa on savisen pohjamaan päällä muhevaa, hiekansekaista multaa. Kesällä riittää vettä, talvella ei ole märkää. Varjopaikassa maan kosteus riittäisi paremmin, mutta kukinta jäisi vähäiseksi.

Suikeroesikko

Suikeroesikot

”julianesikot”
Primula Pruhoniciana-Ryhmän lajikkeet

Tausta. Julianesikon (P. juliae) ja (tarha)kääpiöesikoiden tai (loisto)kevätesikoiden risteymiä.

Suomessa koristekasveja ja joskus viljelyjäänne.

Korkeus kukkivana 5–15 cm.

Lehdet soikeat, ryppypintaiset, enemmän tai vähemmän kiiltävät.

Kukat perinteisesti voimakkaan puna-
violetteja, lajikkeilla valkoisia, vaaleanpunaisia tai kellertäviä. Nykyisin värikirjo on laajempi. Kukat lajikkeen mukaan yksittäin (vrt. kääpiöesikko) tai sarjana vanan päässä (vrt. kevätesikko).

Kukinta toukokuun alkupuolella.

Julianesikon löytäjänä pidetään nuorta naista nimeltä Julia Mlokosewitsch. Jos sukunimi kuulostaa tutulta, se johtuu kaukasianpionista (Paeonia mlokosewitschii), joka on nimetty Julian isän, L. F. Mlokosewitschin mukaan. Tämä oli syntyjään puolalainen aatelinen, joka sotilasuransa jälkeen keräsi Kaukasuksen kasveja Venäjän museoihin, usein perheensä avustamana.

Kerrotaan, että löytöpaikka oli märkä, sammaleinen kallio lähellä vesiputousta Lagodekhin alueella Georgiassa. Sieltä tämän uutuusesikon matka Eurooppaan kesti kymmenkunta vuotta, mutta sen saapuminen Britanniaan vuonna 1911 aiheutti suurta innostusta esikkoväen keskuudessa. Julian-
esikossa oli erikoista pienuus ja mattomainen kasvutapa. Että esikko leviää suikertavilla varsilla ja muodostaa matalia kasvustoja… sellaista ei ollut ennen nähty.

Julianesikko risteytyy mielellään toisten esikoiden kanssa. Kun se yhdistettiin kääpiöesikkoon ja sen punakukkaisiin viljelymuotoihin, saatiin aikaan uudentyyppisiä puutarha-
esikkoja, vahvakasvuisia, leviäviä ja runsaasti kukkivia. Meillä näitä lajikkeita kutsutaan suikeroesikoiksi. Vuonna 1918 syntyi ’Wanda’, joka lienee edelleen kuuluisin ja laajimmin kasvatettu suikeroesikko, myös Suomessa. ’Wanda’ on matala, kasvustoa muodostava esikko, jonka raikkaanvihreä lehdistö peittyy kirkkaan purppuraisiin kukkiin.

Kun julianesikko yhdistettiin (loisto)kevätesikkoon, tuloksena oli toisentyyppisiä, korkeampia suikeroesikoita. Sittemmin eri esikkolajien sekoittaminen on edennyt niin pitkälle, että lopputuloksesta eli nimilajikkeesta voi olla vaikea päätellä, kuuluuko se suikero-, tarhakääpiö- vai loistokevätesikoihin. No, esikoissa, kuten muissakin koristekasveissa, ovat pihatarhurille tärkeimpiä asioita hyvä elinvoima ja kukkiminen, ei kasvitieteellinen tausta.

Vastaavia suikeroesikkolajikkeita saatiin aikaan myös Saksassa ja silloisessa Tšekissä. Viimemainitusta ja Pruhonicen linnan puutarhasta juontuu lajikeryhmän virallinen Pruhoniciana-nimi. Britit ja monet muutkin käyttävät suikeroesikoista helpompia nimityksiä Juliae-hybrids tai julianas. Oikeaa julianesikkoa, tuota Kaukasuksen vesiputouksen äären villiesikkoa, ei liene viljelyssä.

Pihaesikko

Pihaesikot

”aurikkelit”
Primula × pubescens

Tausta. Pääasiassa kultaesikon (P. auricula) ja nystyesikon (P. hirsuta) risteymiä. Nämä esikkolajit ovat kotoisin Alpeilta.

Suomessa koristekasvi ja joskus viljelyjäänne.

Korkeus kukkivana 10–30 cm.

Lehdet vastapuikeat, nahkeat, vaalean tai harmahtavan vihreät, usein jauhoiset.

Kukat 2–3 cm leveät, piparkakkumaisen pyöreät, yleensä reunoilta värikkäät ja keskeltä valkoiset tai keltaiset. Punaisen ja violetin sävyt tavallisimmat, mutta melkein kaikki värit löydettävissä, myös ”musta” ja vihreä. Sarjana vanan päässä, usein pallomaisesti.

Kukinta toukokuussa.

Pihaesikot poikkeavat monella tapaa muista keväällä kukkivista esikoista. Lehdet ovat napakat, nahkeat ja sileät ja sillä tavalla pyöristyneet, että britit kutsuvat pihaesikoita karhunkorviksi, bear’s ears. Kukat ovat säännöllisen muotoiset, suuret ja värikkäät ja herättävät aina huomiota. Sävyt voivat olla samettisen tummia tai sitten vaaleita, tavallisia tai erikoisia. Kasvia saattaa peittää harmahtava jauho, joka on todellisuudessa mikroskooppisen pientä karvaa. Kasvusto leviää hissukseen maan pintaa pitkin luikertavien varsien avulla.

Pihaesikoilla on pitkä viljelyhistoria. Britit ja hollantilaiset kasvattivat niitä jo 1600-luvun alussa. 1700-luvun lopulla vallitsi Saksassa ja muualla Keski-Euroopassa suorastaan esikkomania, jonka aikana etenkin kerrannaiskukkaiset aurikkelit nousivat suureen arvoon. Eräässä vaiheessa Hollannin kasvikauppiailla oli tarjolla tuhatkunta lajiketta. Mannermaan pihaesikkovillitys alkoi hiipua 1800-luvun puolivälissä.

Britanniassa aurikkelien suosio oli kaiken aikaa tasaisempaa. Paljon lajikkeita hävisi maailmasotien aikana, mutta paljon pelastettiinkin, ja sotien jälkeen yhdistykset ovat pitäneet intoa yllä. Pihaesikot ovat edelleen suosittuja niin pihoilla kuin puutarhanäyttelyissäkin.

Suomessa pihaesikko kuuluu perinneperennoihin. Taannoisina vuosikymmeninä pihaesikot taisivat paljolti hävitä pihoilta, ne kun eivät kestä hoidotta kovin pitkään. Vanhoja pihaesikkokasvustoja näkee edelleen hautausmailla. Nyt uuden vuosituhannen alussa kiinnostus aurikkeleihin on ollut taas nousussa, ja uusi taimi- ja siemenvalikoima onkin hyvin houkuttava.

Eipä sillä, että pihaesikko olisi jotenkin vaativa perenna, päinvastoin. Kunhan sillä on melko aurinkoinen paikka kuivanpuoleisessa mutta hyvässä maassa, se pärjää hyvin. Naapurikasvit eivät saa varjostaa, ja sekaan yrittävät heinät ja muut rikkakasvit täytyy kitkeä. Pinnassa luikertavien varsien päälle levitetään syksyisin sentin kerros maata talvisuojaksi ja keväällä samaan paikkaan lisätään hyvää kompostia tai pussimultaa esikoille kasvuevääksi.