Keltamon kukkaloistetta.
Näihin aikoihin luonnontilaisemmissa osissa eteläsuomalaisia puistoja ja hautausmaita sekä puutarhojen laitamilla ja joutomailla näkyy vehmaita keltakukkakasvustoja. Sekä keltamo että jalokiurunkannus ovat merkkejä yleensä vanhasta puutarhavaikutuksesta ja asutuksesta. Molemmat kukoistavat sekä vahvojen juurten että siemenleviämisen turvin.
Jalokiurunkannus (Corydalis nobilis) on kotoisin Keski-Aasiasta Ob-joen seudulta. Carl von Linne aikanaan toivoi saavansa Ruotsiin särkyneensydämen siemeniä, mutta yllätykseksi niistä kasvoikin tätä meillä esiintyvistä kiurunkannuksista korkeinta, jota suosittiin viime vuosisatoina kartanoiden ja pappiloiden puutarhoissa. Jalokiurunkannus kukkii näin kevätkesällä ja lakastuu kokonaan kukinnan jälkeen. Hyönteisille se on hyvä ravinnonlähde.
Keltamo (Chelidonium majus) on kenties munkkien matkassa luostaripuutarhoihimme saapunut muinaistulokas ja rohtokasvi. Kasvin käyttöön on kuitenkin syytä suhtautua kunnioituksella, sillä se on myös myrkyllinen, erityisesti sen voimakkaasti värjäävä oranssinkellertävä maitiaisneste, josta keltamo on saanut nimensäkin. Nimi tosin voisi johtua myös aurinkoisista kukista, jotka valaisevat kauniisti varjoisiakin lehtopaikkoja. Keltamon kukintakausi kestää läpi kesän. Jo muinaiset roomalaiset puhuivat kasvin vaikutuksista esimerkiksi siten, että pääskyset lääkitsivät sillä huononäköisten poikastensa silmiä. Keltamon ruotsinkielinen nimi onkin ollut svalört ja ”pääskysruohoksi” sitä kutsuttiin myös aiemmin suomeksi.
Joutomaakasveilla on takanaan mielenkiintoisten tarinoiden kirjomaa historiaa!
Jalokiurunkannus, kuten myös keltamo, leviää muurahaisten kuljettamista siemenistä.
Jalokiurunkannus. Sen lehdistössä voi näkyä myös siniharmaita vivahteita.
