Palsternakka, roomalaisten peruskasvis

Palsternakka on kaksivuotinen sarjakukkaiskasvien heimoon kuuluva vihannes- ja rohtokasvi. Sen lähisukulaisia ovat mm. selleri, persilja, tilli ja porkkana, mikä on hyvä muistaa, kun suunnittelee palsternakalle toimivaa viljelykiertoa. Kaksivuotisuus tarkoittaa sitä, että palsternakka kasvattaa ensimmäisenä vuotena mehevän juurakon, mihin varastoituneiden aineiden turvin se kasvattaa toisena vuonna kukkavarren ja tekee siemeniä. Viljelyssä ihminen ottaa kuitenkin yleensä talteen juuren ja käyttää sen hyväkseen eikä odota siemensatoa.

Palsternakan villi esi-isä on kasvanut Euroopassa ja/tai Lähi-idässä, mutta nykyään sitä tavataan villiintyneenä lähes kaikkialla maapallon lauhkealla vyöhykkeellä. Meilläkin palsternakkaa on tavattu aina Oulun korkeudelle asti. Villiintynyt palsternakka on paikoin jopa yleinen Varsinais-Suomessa, missä sen vajaan metrin korkuisia, koiranputken tapaisia, mutta väriltään kellanvihreitä kukintoja näkee elokuun alkupuolella mm. tieluiskilla. Palsternakka siis talvehtii meillä paremmin kuin esimerkiksi villiporkkana.

Viljelyyn palsternakka on otettu Välimeren alueella jo paljon ennen ajanlaskumme alkua. Kuka ensimmäisenä alkoi keräilyn sijasta viljellä palsternakkaa, ei ole selvillä; eniten arvaillaan sen tapahtuneen Italian alueella. Antiikin Kreikan kirjallisissa lähteissä se jo tunnettiin. Kelttien, joiden alkukoti sijaitsi n. 1000 vuotta ekr Alppien pohjoispuolella, tiedetään viljelleen palsternakkaa. Roomalaisille palsternakka oli eräs tärkeimpiä ravintokasveja, jonka merkitys näkyy jo nimessä. Tieteellinen nimi Pastinaka pohjautuu latinan ruokaa merkitsevään sanaan pastus. Roomalaisten mukana palsternakka levisi koko tunnetun antiikin alueelle.

Palsternakka pysyi tärkeänä viljelykasvina koko keskiajan ja luostarit kunnostautuivat sen levittämisessä mm. Pohjoismaihin. Luostareita kiinnosti palsternakassa myös sen terveyttä edistävät ja lääkinnälliset ominaisuudet, mitkä olivat sittemmin meilläkin kansanlääkinnässä yleisesti tunnettuja, mm. Elias Lönnrot mainitsee palsternakkaa käytetyn ”helpompien horkkien torjunnassa”. Lähinnä näitä lääkinnällisiä vaikutuksia on saatu siemenistä ja nuorista lehdistä tehdystä yrttiteestä.

Uuden ajan koittaessa palsternakan suosio alkoi vähitellen hiipua. Sen korvaajaksi peruskasviksesi tuli Amerikasta 1500-luvulta lähtien peruna, jonka energiapitoisuus on selvästi korkeampi. Toinen palsternakan suosiota vähentävä kilpailija tuli porkkanasta, jonka lajikejalostus alkoi tuottaa ravinteikkaimpia ja makeampia juureksia 1800-luvun lopulta alkaen. Suomessa palsternakka ei koskaan saanut kovin suurta suosiota, sillä sen vaatima pitkä kasvukausi tuotti heikkoja satoja kylminä ajan jaksoina, jolloin nauris oli paljon varmempi tuottoinen.

Nykytiedekin on löytänyt palsternakasta monia mielenkiintoisia yhdisteitä kuten flavonoideja ja furokumariineja. Flavonoidit tunnetaan yleisesti sydän- ja verisuonitautien ehkäisijöinä. Furokumariinit sen sijaan ovat terveydellisesti ristiriitaisia aineita, joilla voidaan sanoa lääkkeen ja myrkyn rajan määräytyvän annoksen suuruudesta! Joka tapauksessa palsternakan siemenistä on uutettu muutamia furokumariiniyhdisteitä ja tehty niistä mm. yhtä sydänkohtauksia ja muita kouristuksia ehkäisevää ja toista valkopälvitaudin ja pälvikaljun hoitoon soveltuvaa lääkettä.

Palsternakan lehdissä on myös saman tapaista ihoärsytystä auringossa aiheuttavaa ainetta kuin sitä vaarallisemmassa jättiputkessa. Aineelle herkän ihmisen kannattaa siis käyttää esim. sadonkorjuussa suojakäsineitä.

SISÄLTÖTIEDOISSA VAIHTELUAKun tutkii kirjallisuustietoja palsternakan sisältämistä aineista, huomaa helposti niiden vaihtelevan eri tietolähteissä. Tiedot tuskin perustuvat oletuksille, vaan poikkeamat tulevat kahdesta eri syystä. Suurin syy lienee se, että kasveissa pitoisuudet voivat vaihdella hyvinkin paljon riippuen lajikkeesta, kasvupaikasta ja kasvukauden sään vaihteluista. Jonkin verran poikkeavuutta eri mittausten kesken voi tulla laboratorioiden erilaisista mittaustavoista.

Arne Rousin teoksessa ’Auringonkukasta viiniköynnökseen’ on koottu vertailutaulukko eri vihannesten ravintopitoisuuksista. Analyysit on pääosin tehty Suomessa ja niistä vastaavat suomalaiset ravitsemusasiantuntijat (Rasta ym 1993). Jos tästä taulukosta ottaa vertailun palsternakan ja sen lähimpien ”kilpailijoiden” energiayhdisteistä, huomaa niiden sisältävän 100 grammaa kohden seuraavia määriä:

Edellä mainitut pitoisuudet on ilmoitettu grammoina eli ovat suoraan %-pitoisuuksia. Ravintokuitu on sulamatonta eli se ei kuulu energiayhdisteisiin, mutta on nykytiedon mukaan hyvin tärkeä tekijä ihmisen terveydelle.

Lars Johanssonin teos ’Vihreä keittiö’ ilmoittaa 100 grammaa palsternakkaa sisältävän rasvaa 0,3 g ja hiilihydraatteja 15,0 grammaa. Tärkkelyksen ja sokereiden lisäksi kasviksissa ei ole paljoa muita hiilihydraatteja, joten ero on melkoinen. Teoriassa voisi olettaa palsternakassa olevan mm. maa-artisokassa tunnettua inuliinia, mutta se jää arvaukseksi. Mielenkiintoisena yksityiskohtana voi mainita, että Johanssonin mukaan palsternakan energiasisältö on perunaa suurempi, porkkanan jäädessä siitä lähes puoleen. Suomalaisten asiantuntijain mukaan palsternakan energiasisältö on selvästi alhaisempi, mikä kielisi palsternakka-aineiston olevan hyvin vaihtelevaa.

Edellä mainitut teokset antavat palsternakan vitamiinipitoisuuksistakin poikkeavia tietoja:

Johanssonin mukaan palsternakka sisältää niasiinia eli B3-vitamiinia 0,2 mg/100 g. Palsternakan vitamiinipitoisuudet eivät ole kovin korkeita, mutta sen terveysvaikutukset ovatkin enemmän flavonoideissa. Furokumariinien edullisuudesta tai haitallisuudesta on maallikon paras olla sanomatta mitään. Joka tapauksessa niiden pitoisuuksista juurissa ei ole selviä tietoja, vaikka mm. Elintarvikevirasto on asiaa jonkin verran tutkinut.