Tarina kuuluu seuraavasti.
Olin nuori postivirkailija Kemissä 1960-luvun lopulla. Kemin postikonttorin alaisuuteen kuului myös autopostitoimisto. Iso linja-auto oli muutettu postitoimistoksi tiskeineen kaikkineen. Henkilökuntaa oli virkailija ja kuljettaja.
Lähdimme aamuisin postit ja rahalaukku mukanamme ajamaan Kemistä aikataulun mukaan Kemijoen itäpuolisia pikkuteitä ja palasimme illalla Kemijoen länsipuolta. Matkalla oli lukuisia pysähdyspaikkoja, joissa ilmiset tulivat toimittamaan raha-asioitaan. Pysähdyspaikkojen välisillä taipaleilla heittelin postit laatikkoihin.
Kuljettajat ilmeisesti joskus piruuttaan testasivat nuoren virkailijapojan heittotarkkuutta ja porhalsivat reilua vauhtia laatikon ohi, ja niihän siinä monesti kävi, etteivät postit osuneetkaan laatikkoon vaan sujahtivat syvälle lumeen. Eikä puhettakaan, että kuljettaja olisi pysäyttänyt auton. En kylläkään muista koskaan saaneeni palautetta asiasta.
Sen sijaan sain palautetta kerran, kun en punninnut asiakkaan tuomaa kirjettä, vaan kädessä pitämällä arvioin sen painon. Kirjevaaka ei nimittäin pysynyt ajon aikana pöydällä, joten olin jemmannut sen johonkin lokeroon.
Se oli sitä aikaa, että aikataulusta huolimatta mummojen ja pappojen pyynnöstä piti ehtiä pistäytyä useassa talossa kahvilla.
Ja sattuipa kerran, että potkut olisin saanut, jos …..
Oli taas kahvipaikka Reutuaavalla ja kuinkas ollakaan, kun unohdin rahalaukkuni taloon. En huomannut rahalaukun puuttumista ja ajoimme 30 kilometriä yhtäsoittoa Reutuaavalta Koivuun. Oli eläkkeiden maksupäivä ja ihmisiä alkoi nousta takaovesta sisään. Samalla tulee etuovesta sisään kahvia tarjonnut rouva rahalaukku kädessään.
Herranjestas sentään! Rouva oli saanut autokyydin Reutuaavalta ja ajanut bussin perässä 30 kilometriä!
